Reissullamme oli yksi selkeä tavoite: saunomaan keskelle ei mitään – Värriötunturien takaiselle Härkähotellille!

Rinkat nostimme selkäämme Peurahaaran varressa – Tuntsan lentokentän maisemissa. Tuntsan tien perillä on poikkeuksellisen laaja, avoin ja tasainen hiekkainen kenttä, joka on nimetty lentokentäksi. Liekö tuonne koskaan kukaan lentokoneella laskeutunut – mutta hieno paikka se joka tapauksessa on.

Peurahaaran jouduimme ylittämään kahlaten – ja jo ylityksen jälkeen kenkiä jalkaan solmiessa alkoi tuttu syksyinen, hiljaa kaiken kostuttava sade…

Harmaa sateinen kävelypäivä imi mehut Tuntsan tunturien rinnesoita tarpoessa. Etelän soita kulkeneelle pohjoisen Suomen erikoisuus on että täällä suollakin voi joskus joutua kävelemään vastamäkeen…

Mutta väsymyksestä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – nuokin omintakeiset suomalaiset sielunmaisemat painuivat syvälle mieliimme. Ja onneksi myös kameran muistikorteille.

Lähteminen kannattaa aina, sanotaan. Ja paikkansa pitää myös se, ettei ole olemassa huonoja ulkoilusäitä – on vain vääriä varusteita.

Sade ja rinkan kantaminen kasteli miehet yltä ja alta – tunnelma alkoi kohota vasta kun päästiin leirin pystytykseen. Kaveri lähti keräämään polttopuita, minä pystyttelin kotaa ja virittelin poltinta. Ensimmäiset tulet tein mukana kulkeneista tervaksen paloista – ja siinä vaiheessa halonhakkaaja jo kömpi kotaan halkokassinsa kanssa. Muuten, tuolla vaelluskaverillani on pituutta 198cm – arvaatte siis miksi hän suosii reissuillaan vaelluskotaa majoitteena.

Vartissa kodassa alkoi jo lämpö nousta – niinpä minä en edes vaihtanut ylleni kuivia vaatteita, vaan kuivailin kostuneet kävelykamppeet ylläni samalla kun laitoimme ruokaa.

Illan suussa tuuli ajoi sadepilvet kauemmas, ja me nousimme kodasta tekemään pihallemme myös ihan ”oikeat” tulet. Puuta riittää Tuntsan erämaissa kuudenkymmenen vuoden takaisesta valtavasta metsäpalosta huolimatta. Paloalue kylläkin on edelleen varsin selkeästi näkyvissä – autioita tunturin rinteitä koristavat Tuntsan aidot tuotemerkit: mustakylkiset hiiltyneet kelot.

Syksyinen ilta kuitenkin pimenee aikaisin, ja me vetäydyimme kotaan tulta tuijottamaan. Tuntsajoen latvakuusikoiden suojissa kotamme hehkui lämmintä valoa kylmenevää sinistä tähtitaivasta vasten – unen pian voittaessa…

Seuraavana päivänä matkamme jatkui kohti määränpäätä – Härkähotellia. Siellä se seisoi, Härkätunturin autio- ja varaustupa Tuntsan kynttiläkuusien keskellä, harmaat lautaseinät tummanpuhuvina, syksyn sateiden ja talven tuiskujen piiskaamana. Mutta meidän arvosteluissamme hotelli ansaitsee kaikki mahdolliset tähdet!

Sitä paitsi – koko matkan rinkassa mukana painaneen oluttölkin hinta nousi löylyjen jälkeen saunan kuistilla aivan uudelle tasolle: pyyhe ympärillä nautittuna, syksyisen tihkusateen hiljentämän kynttiläkuusikon äärellä tuon oluen arvo oli vähintäänkin sama kuin viiden tähden hotellin baaritiskillä.

Erinomaisen arvosanan sai myös hotellisviittimme – rauhallinen sijainti takasi makoisat unet matkalaisille.

Seuraavana päivänä matka jatkui…samoin sade. Murhahaaran kämpällä paikkailimme jalkojamme ja evästimme ennen matkaa takaisin Tuntsan varteen. Aurinkokin liittyi illan tullen matkaseuraksemme, kun tavoitimme viimein tutun Tuntsan hiekkatien.

Vielä yhden yön saimme nauttia hiljaisesta erämaasta – tällä kertaa Petäjärinteen laavulla, Tuntsan rantatörmällä. Aamukahvien jälkeen arki kutsui takaisin kohti etelää. Houkutus oli suuri jättää vastaamatta siihen kutsuun…