Syksyn toinen pohjoiseen suuntautunut reissuni ajautui taas myöhäiseen ajankohtaan. Lumi oli jo ehtinyt maahan kun kannoin rinkkaani Koillismaan hiljaisuuteen – kohti Oulangan jokiuomaa.
Kauaa en aikonut reissussa edes olla – mutta kokemuksesta tiesin että lyhytkin retki keskelle talveen valmistautuvaa erämaata pysäyttää omat sisäiset kellot.
-
- Heti alkumatkasta matkan tekoa hidastivat syysmyrskyn jäljet – lohduttoman näköinen savotta oli pakko kiertää kaukaa latvusten kautta, läpi ei kannattanut rinkan kanssa lähteä punnertamaan.
-
- Vain yhdet jäljet jäivät poluille ja pitkoksien uudelle lumelle – hiljaisuus kulki kaverina eikä turhia rupatellut.
-
- Liekö poro luottanut omiin ikiaikaisiin vaistoihinsa, uskaltautuen melko pehmeän näköiselle Ristikallion jäälle.
-
- Ei ollut suurta väriloistoa loppusyksyn maisemassa – mutta aina yhtä jylhänä ja äänettöminä seisovat Ristikallion tutut kalliopahdat, vartioiden Aventojoen virtausta.
-
- Väriä löytyy vain auringonlaskun viimeisistä riekaleista…
-
- Kunnes sininen valtaa taas maiseman. Puikkokämppä olisi ollut mukava ja tuttu yöpaikka, mutta ahnehdin askelillani vielä kohti Taivalköngästä.
-
- Ilta hämärtyy pian, vielä viimeiset kuvat ennen kämpän suojiin vetäytymistä…
-
- Mikä onkaan mukavampaa musiikkia kuin juuri sytytetyn kaminan ensimmäiset rätinät tulen tarttuessa honkahalkoihin.
-
- Vähitellen lämpenevässä kämpässä alkoi mieli rauhoittua.
-
- Taivalkönkään tilavassa autiotuvassa on myös yläkerta. Minä valtasin alakerran, ja nukahdin jo aikaisin…
Heti Kuusamon tieltä lähtiessä matkan tekoa hidastivat syysmyrskyn jäljet – lohduttoman näköinen savotta oli pakko kiertää kaukaa latvusten kautta, läpi ei kannattanut rinkan kanssa lähteä punnertamaan.
Lähdin liikkeelle vasta iltapäivällä, joten lokakuun viimeisen päivän valoa ei ollut tarjolla moneksi tunniksi. Niinpä heti alkuun hätäpäissäni hankin itselleni pikkupakkasessa hyvän hien – koska halusin ehtiä Ristikalliolle edes jonkinlaisessa valossa…
Edellisten päivien vesisateiden jälkeinen pakkanen sai lumen pinnan rouskumaan äänekkäästi jalkojeni alla. Minun kulkemiseni olisi kuullut jo kaukaa – mutta eipä täällä ollut ketään kuuntelemassa. Vain muutamat porot katselivat myöhäistä vaeltajaa kysyvän näköisenä: ”Mitä nä täällä?”
Ristikallio lepäsi pilvimaton alla. Ehkä iltakin jo hiukan hämärsi. Taivaanrannalla kajasti vain kapea riekale auringon värjäämiä pilviä – muuten melankolinen sinisyys alkoi taas vallata maiseman.
Jatkoin muutamien fotojen jälkeen kohti Puikkokämppää. Kun Puikkokämpän kohdalla valoa kuitenkin tuntui riittävän vielä kävelyyn, päätin jatkaa kohti Taivalköngästä. Minua kiinnosti nähdä Oulankajoki ja sen kosket näissä alkutalven valoissa ja väreissä – tai värittömyydessä.
Jylhän kallion juurella kaksikerroksinen autiotupa toivotti minut tervetulleeksi. Tai eihän se tupa mitään virkkanut. Tällaiseen paikkaan kun eivät kuulu turhat löpinät.
Hiljaisten hirsiseinien sisälle kantautui vain könkään unettava tuhina, enkä välittänyt edes katsoa kellosta miten aikaisin kömmin makuupussiini…
-
- Aamun hitaasti valkeneva sininen valo herätti minut. Aamupalakin oli mukavampi syödä ilman otsalampun teollista tunnelmaa.
-
- Taivalkönkään kaksikerroksinen kämppä on upealla paikalla, Oulangan rantakallion juurella kosken varrella.
-
- Kylmä ja tahmean näköinen vesi virtaa kiviseen uomaansa yötä päivää.
-
- Onhan täällä vielä väriäkin. Pihlaja ei ole päästänyt irti ruskan saavutuksistaan.
-
- Oulankajoki, Taivalköngäs, 1. marraskuuta 2013
-
- Lumisade täplittää mustavalkoistuvaa maisemaa.
-
- Kamera yrittää pysäyttää aikaa – mutta kosken kuohut eivät siihen suostu.
-
- Kosken yläpuolisessa lammessa tunnelma on hiljainen.
-
- Pakkasen myötä lampikin saa pian peiton päälleen – sen jälkeen maisema alkaa pukeutua kokovalkoiseen.
-
- Taas yksi silta yli synkän veen – puhdas ensilumi vielä korostaa tummaa Oulangan vettä.
-
- Taivalkönkäällä Oulankajoki jakautuu kolmeen uomaan, joista jokaisen ylittämiseksi on rakennettu riippusilta.
-
- Autiotupa ei huuda olemassaolollaan, se on osa maisemaa.
-
- Koskenniska.
-
- Yksinäisen hiljaisuus.
-
- Kun kesän ja syksyn värien yltäkylläisyys on karsittu pois, hennommatkin sävyt pääsevät viimein esiin.
Aamulla herätessä arvailin paljonko kello olisi. Kameran kello taisi olla monta vuotta vanhassa kesäajassa – puhelinta en halunnut käynnistää. Lopulta tyydyin vain seurailemaan päivän valkenemista. Ei huvittanut edes pitää otsalamppua päällä, vaan ihailin ikkunasta avautuvaa hiljaisen sinistä maisemaa.
Ja jotta maisema tuntuisi vieläkin hiljaisemmalta, taivaalta oli alkanut valua kaiken äänen vaimentavaa pehmyttä pakkaslunta.
Kosken kuohut ja lumihiutaleiden täplittämä maisema houkuttelivat minua liikkeelle kameran kanssa. Vaikka ei sillä kameralla ja kuvillakaan onneksi enää niin väliä ollut.
Kiertelin kiireettä koskien rantoja ja kallioita. Kävelin läpi kaikki kolme riippusiltaa. Ja muistelin millaiselta täällä näytti viisi vuotta sitten. Sillä vaelluksella, jolla satoi vettä joka päivä. Ja kun kaikki polttopuut olivat märkiä ja nuotiot savuttavia…
-
- Oulankajoen ja Karhunkierroksen kallioiseen kanjonimaisemaan on rakennettu paljon portaita.
-
- Taivalkönkään kämppä on hyvin kallioiden suojassa.
-
- Vaellusreitti ei kulje koko matkaa joen varressa – mutta silloin kun kulkee, näkymät ovat vaikuttavia.
-
- Hitaimmat virtakohdat ovat saaneet jo jääpeitteen.
-
- Jokivarren heinätallit kertovat historiasta – tulvaniittyjen heinä on 1950-luvulle asti niitetty joka kesä karjan rehuksi.
-
- Riippusilta Savilammen kohdalla – kanjonin rinteille nousee pitkät portaat. Kanjonin kierros on käymisen arvoinen reitti – ja autolla pääsee parin kilometrin päähän.
-
- Vieraskirja kertoo aktiivisesta käytöstä – nyt meno on kuitenkin rauhoittunut, kämppä lepää tyhjillään.
-
- Vähän Kursulaista voin kanssa välipalaksi – että jaksaa vielä kierrellä lyhyen valoisan ajan kanjonin rinteillä.
-
- Kuusi – 1
-
- Kuusi – 2
-
- Kuusi – 3
-
- Joki virtaa syvällä sinisessä uomassaan. Hetkellinen alkutalven aurinko paistaa niin matalalta ettei se ylety värjäämään kuin kanjonin reunan korkeimmat männiköt.
-
- Syvässä metsäisessä rotkossa virtaava musta joki on vaikea kuvattava…en pääse lähellekään vettä, ja lopulta tyydyn kuvaamaan vain Oulangalle tyypillistä punaista kallioseinämää.
-
- Oulanganpunainen.
-
- Erämaan puut piirittävät jokiuomaa – oksien raoista kameramies saa joskus nähdä vilaukselta pidemmän pätkän tummaa jokea.
Kuvailun ja kuljeskelun jälkeen otin hiukan päättäväisemmän suunnan kohti Oulangan yläjuoksua. Savilammen kämpälle ei olisi kovin pitkä matka, ja sinne saisin illaksi myös seuraa.
Metsäisessä maisemassa muutaman kilometrin matka taittuikin nopeasti, ja kämpällä kaivelin rinkan taskusta hiukan purtavaa. Ajatuksenani oli lähteä vielä Oulangan kanjonin varteen kameran kanssa.
Evästauon aikana pilvikerros olikin auennut sen verran että jossain ylhäällä kynttiläkuusten latvoissa kuvittelin näkeväni jo muutakin väriä kuin sinistä ja harmaata.
Kiirehdin pitkiä portaita kiiveten kohti kanjonin reunaa, jos vaikka saisin talteen muutaman aurinkokuvankin. Kauaa ei valoilmiö kuitenkaan kestänyt – taisivat olla vain mailleen painuvan auringon viimeisiä kurkistuksia pilvimaton alle.
-
- Alajuoksulta etsin vielä jotain kuvattavaa iltapäivän viimeisessä valossa…
-
- …ehkä nämä saavat riittää saaliiksi: Oulangan kullanruskeat kiharat.
-
- Palaan kämppään ja hiljenen sinisen hetken ja kynttilänpätkän lumoihin.
-
- Illaksi saan kämpälle seuraa – keittiömestari loihtii illallista Savilammen ”kesäkeittiössä”, terassilla.
-
- Reppuselässä kulkenutta hirveä…
-
- Vähän sipulia höysteeksi.
-
- Mulle maistuis jo…joko kohta syödään?
Kanjonin reunalta palattuani kuljeskelin vielä hetken jokivarressa, yrittäen etsiä sieltä jotain kuvattavaa. Mutta mitä suotta.
Kämpän hiljaisuus ja kaminan mukava lämpö vetivät pian pidemmän korren. Ja sitä kiireettömyyttähän tänne olin alunperin tullut etsimäänkin.
Illaksi sain kämpälle seuraa. Lyhyemmän matkan kävelleillä vieraillani olikin repussaan gourmet-aterian ainekset: reppuselässä kulkenut hirvi haudutettiin kermassa, ja seurakseen se sai lohkoperunoita.
Tehokas unilääke ulkona vietetyn päivän päätteeksi…
-
- Vasaojan laavulla syysmyrsky on kattanut ruokailupaikan.
-
- Laavu on hienolla paikalla Savinjoen varressa – heti laavun alapuolella on myös suojeltu perinteinen tulvaniitty.
-
- Myös Savinajokea on vaikea kuvata. Hiljainen erämaajoki virtaa ylhäisenä rantaan asti ulottuvien sankkojen metsien keskellä – aina on joku oksa kameranmiehen edessä…
-
- Outo ilmestys. Itsepäinen kivipaasi on kestänyt Koillismaan ankaria olosuhteita muita paremmin, ja seisoo keskellä hitaasti virtaavaa Savinajokea ihmisten ihmeteltävänä.
-
- Tuttua punaista sävyä löytyy myös Rupakiven seinämistä.
-
- Kuinkahan monta tuhatta vuotta tämä vielä kestää kaatumatta…?
-
- Kylmää Savinajokea.
-
- Ruuhkasta huolimatta liikenne oli sujuvaa – kukaan ei tehnyt turhia ohituksia, vaikka minä ilmiselvästi välillä hidastinkin muiden etenemistä…
-
- Pohjoisempana Karhunkierros kääntyy pois Savinajoen varresta kohti Hautajärveä – loppumatkan reitti kulkee Koutajoen vartta.
-
- Koutajoen varteen päättyy myös tämä lyhyt mutta onnistunut kiireenkesytysretkeni. Hetki tämän kuvan jälkeen on luvassa makoisat löylyt, joissa parannella lumisella polulla kipeytyneitä jalkoja…
Seuraavana päivänä oli jo ajatuksena palata hiukan lähemmäs sivistystä.
Kämppävieraani palasivat autokyydillä Hautajärvelle, minä jatkoin pohjoista kohti kävellen vielä pitkin Karhunkierrosta. Taivalkönkäältä ylöspäin polku olikin ollut minulle aiemmin kävelemätöntä.
Tällä samalla reissulla minä halusin nähdä myös Savinajoen oudon erikoisuuden – itsepäisenä kohoavan Rupakiven keskellä syrjäistä erämaajokea.
Täyttä auringonpaistetta ei kuitenkaan riittänyt tällekään päivälle. Kelmeä alkavan talven valo värjäsi maisemia niin niukoilla sävyillä, että niitä oli lähes mahdoton saada esiin valokuvissa.
Jos ei maisema ollut sininen aamun tai illan hämäryydestä, se oli lähes mustavalkoinen.
Tai jospa minä olinkin viimein onnistunut kääntämään kelloani taaksepäin.
Kiireettömään, mustavalkoiseen aikaan.