MATKA IHMISTEN ILMOILLE
Koko kehittämisen ajan, ihan ensimmäisistä protoista lähtien, olin varovaisesti miettinyt millaista lopulta olisi esitellä oma visionsa muille retkeilijöille. Se unelma ja visio, joka oli ajanut minua eteenpäin – ja joka olisi viimein ihan todellinen, toimiva tuote. Mutta ihan joka ikinen päivä ennen ensimessuja piti vielä tehdä aivotyötä ja konkreettista työtä, että tuo hetki koittaisi.
Jossain kohtaa kehittämisessä oli vain luotettava että nyt olen tehnyt tarpeeksi. On otettava riski, että vasta uusien käyttäjien käsissä tuotteesta löytyvät aidot lastentaudit, ja niistä otetaan sitten opiksi ja kehitetään eteenpäin. Jos, tai kun kehitettävää löytyy.
Hypätään nyt ajassa monia väsyneitä, suunnitteluntäyteisiä iltoja, viikkoja ja kuukausia eteenpäin. Vaikka monena iltana pajasta kotiin tallustaessa tuntui että tuotannon kehittäminen oli päättymätön urakka, lopulta kuitenkin edes tarvittavat työkalut alkoivat olla jollain lailla kasassa, levyosat löytäneet oikeat mitat ja muodot, ja sähköosat suunniteltu niin pitkälle että 3L-tehdas oli saanut minulle viisi täysin toimivaa ohjainta, joista tehdä testilaitteita. Piirilevy ei noissa ollut vielä lopullinen kultapintainen malli – mutta muuten kaikki olisi nyt lopullisen näköisessä paketissa.
Enää tarvitsisi vain saada kokonaisia tuotteita kasaan; se ihka ensimmäinen aito sarja. Tässäkin vaiheessa oli vielä ratkomatta monia yksittäisien osien valmistustekniikoita. Monta työvaihetta piti yhä tehdä hitaasti täysin käsityönä. Kehittämisen työmaa tuntui päättymättömältä. Lopullisen näköisestä mallista oli kuitenkin tehty yksi uniikki kappale kokonaan käsin – se minkä mukaan olin alkanut piirtää lopullisia laserosia ja kehittää työkaluja niiden muokkaamiseen.
Jo aiemmin talvella olin uskaltanut laittaa tavoitteeksi: Juuvi esiteltäisiin ensimmäisen kerran Oulun erämessuilla 2011. Olin jopa kaivanut jostain tiedon retkeilytoimittajasta, joka oli jollain tavalla erikoistunut avotulimajoitteisiin. Etsin siis messukeskuksen GoExpo-messuilta eteeni Joppe Rannan ja kerroin hänelle salaperäisestä tuotteesta, joka liittyisi kotaretkeilyyn ja jonka esittelisin Oulussa. Patenttihakemuksia oli vireillä, joten en vieläkään uskaltanut kertoa enempää. Vai oliko sekään aito syy…olin vain niin innoissani tästä minulle tärkeästä matkasta. Ja olihan tietysti jännittävää luoda vähän ylimääräistäkin salaperäisyyttä – herättää toimittajan kiinnostusta.
Vaikka minulla olikin vahva tavoite saada Ouluun ensimmäiset oikeat polttimet, niin siinä taas kävi että deadlinet pettivät. Messujen avajaispäivän aamuna torstaina minä vielä pakkasin autoa kotona Ihastjärvellä – myöntyneenä siihen että esittely pitäisi tehdä tuolla käsintehdyllä mallilla. Ei sillä sikäli väliä – se ei enää eronnut lopullisesta mallista muuten kuin käsityönä tehdyn ulkoasunsa osalta.
Lieneekö ollut tuo viimeinen kevät kun aloin miettiä että tuotteelle pitää tietenkin keksiä myös tuotemerkki – mikä se olisi? En enää muista mitä kaikkia vaihtoehtoja päässäni alussa pyörittelin. Itse asiassa jo itse laitteen kategorisointi aiheutti päänvaivaa – mikäs tämä purkki oikein on? Ehkä silloin jo jossain yhteydessä olin kuullut sanan risukeitin. Olin kyllä myös kuullut puhuttavan käpykeittimistä. Mutta jokin niissä riiteli minun ajatusmaailmaani ja tuon oman tuotteeni käyttöideaa vastaan. Eihän tuo ollut pelkkä keitin, koska pääasiallisesti lämmitin sillä kotaa. Samoin kävyt ja risutkin ohjasivat ajatuksia jotenkin väärille raiteille. Puuta siinä poltettiin. Puu-poltin.
Eikä minulla tuollaisille nimien miettimisille oikeastaan olisi aikaa – konkreettista työtä oli yhä niin paljon. Ehkä se tuotemerkkikin sieltä sitten putkahtaisi mieleen jossain vaiheessa. Ennen kuin noista olisi kenellekään edes myytäväksi, saisin tallata vielä viikkoja sitä oman kodin ja veljen metallihallin välistä kylätietä. Sitä Juuvinkyläntietä.
Joka kerta kotiinpäin ajaessa näin sen tienviitassa silmieni edessä. Täältä löytyivät sekä tuotteen että minun omatkin juuret. Tietenkin: Juuvi, Juuvinkylästä.
Mitähän ne ihmiset sanoo?
Taas yksi hetki jota on vaikea kuvailla sanoin kenellekään. Torstain aikana ajoin Mikkelistä kohti Oulua. Yli viisi tuntia autossa, väsyneenä loppuun asti puristetuista ylipitkistä työpäivistä ennen messuja – innostuneen odottavana siitä mitä tämä minulle historiallinen viikonloppu toisi tullessaan. Kiinnostaisiko Juuvi ketään? Miten ihmiset tällaiseen patterinuotioon suhtautuisivat? Ymmärtäisivätkö he minun visioni? Vai olisiko se erämiehille vain hauska vitsi – kaikkea se saksalainen keksii?
Mielessäni olin kyllä käynyt jo etukäteen satoja keskusteluja ihmisten kanssa Juuvin vahvuuksista ja heikkouksista. Silti minulla ei ollut aavistustakaan miten tuotteen ensi kertaa näkevä ihminen reagoisi. Minä olin Juuvin maailmassa ja ideologiassa jo syvällä, syvemmmällä kuin kukaan muu – olinhan pitänyt koko tuotteen visusti salassa ennen julkaisua. Nyt saisin viimein kuulla ja seurata aitoja ensireaktioita.
Illansuussa parkkeerasin tavaraa täynnä olevan veljeltä lainatun pakettiauton messualueen parkkiin, sain esittelijäkortit ja viimein kävelin pienen hämmennyksen vallassa kohti osastoa. Tänään en vielä omia tavaroita purkaisi yleisön näkyville – mutta nyt jo alkoi messukuume nousta. Olinhan ollut täällä tunnelmassa ennenkin. Muutamia kertoja olin ollut kertomassa Tuntsan osastolla kodan käytöstä, jo ennen kuin tiesin että joskus tuon tänne näytille myös ihan omia ideoitani.
Messujen sulkeuduttua kanniskelin tavarani esittelykotaan. Mieli taatusti pyöritteli kuumeisesti jo kotona kirjoitettua käsikirjoitusta siitä mitä alkaisin ensimmäisille ihmisille kertoa Juuvi-puupolttimesta. Enää en pysty niitä ensisanoja muistamaan – vuosien mittaan messupuhe on jalostunut koko ajan eteenpäin. Jokainen messukohtaaminen on opettanut enemmän siitä millaisia kysymyksiä ihmisillä herää, mikä heitä huolettaa – sekä myös siitä millaisilla asioilla ihmisiä voi yllättää, hauskuuttaa ja viihdyttää. Messukohtaamisista kodassa onkin itselleni tullut vuosien mittaan paljon enemmän sosiaalisia yhdessäolon hetkiä kuin tuote-esittelyä, tai myyntityötä.
Mutta Oulussa 2011 ensimmäinen messupäivä oli kuitenkin juuri sitä, uuden esittelyä. Portit aukesivat klo 10. Minä olin kodassa virittämässä tulia kotoa tuoduista lyhyeksi pätkityistä polttopuista. Mukaan oli varattu myös kosteaa puuta, jotta pystyisin todistamaan ihmisille että puheeni eivät ole pelkkää markkinamiehen metelöintiä – märkäkin puu palaa kun sitä oikein polttaa.
Palopuhe alkakoon
Leppoisat messukuulutukset kaikuivat alueella kun ensimmäiset ihmisjoukot alkoivat valua pitkin pääkäytävää messualueelle. Eikä mennyt kauaa kun kodasta näkyvä elävä, kirkas liekki houkutteli ensimmäiset ihmiset kurkkaamaan sisälle. Kutsuin peremmälle ja pääsin aloittamaan ennakkoon harjoitellun puheeni. Juttu eteni ja seurasin ihmisten ilmeitä, uteliaita silmiä ja reaktioita. Vastailin kysymyksiin. Hyvältä tuntui, elävä tuli kiinnosti suomalaisia. Ja hyvin palava tuli vielä enemmän.
Jossain vaiheessa Joppe Rantakin ehti hetkeksi istumaan kotaan, seuraili hetken hiljaa vierestä kun messuvieraat katselivat polttimen palamista ja kyselivät kysymyksiään. Kohta Joppe hävisi ovesta huikaten mennessään: Tulen myöhemmin uudestaan. Minua tietysti kiinnosti mitä hän lopulta sanoisi.
Kun kotaan sai ensin muutaman ihmisen istumaan, se laski muidenkin kynnystä tulla ovelle kurkkimaan – ja kohta kodan penkit olikin taas täynnä väkeä. Sain toistaa esittelylitaniaani alusta uudestaan ja uudestaan – ja hyvin pian alkoi jo hahmottua mitkä olivat ne suurimmat kysymyksen aiheet: Paljonko tuo syö pattereita? Kauanko yhdet paristot riittää? Miten kauan tuo kestää käyttöä? Mitä sitten jos sähköosat pettää? Ja tietysti: Mitä se maksaa?
Vastaukset olivat valmiina: Olin testaillut virran kulutusta jo muutamilla paristoilla, ja koko ajan kirjasin lisää testituloksia. Yhdet paristot kestivät joka tapauksessa kymmeniä tuntia – joten veisi aikaa saada jonkinlainen varmempi keskiarvo kulutukselle. Olin tehnyt myös 12 tunnin käyttötestin, se oli todisteena jatkuvan käytön kestosta. Ja tässähän sitä kestotestiä nyt tehtäisiin parasta aikaa – kirjasin kaikki tunnit ylös mitä istuin polttimen äärellä. Ilman sähköosia laite toimisi tavallisen risukeittimen tavoin, kuivilla oksilla aivan mainiosti. Hinta oli vasta arvio, kahdensadan paikkeille varmasti nousee – tarkentuu vasta kun oikeasti saan ensimmäisen sarjan tehtyä. Oikeasti en vain ollut ehtinyt edes miettiä mikä olisi sopiva ”kipuraja” hinnassa. Ja samallahan tuo ennakkoesittely antaisi myös viitteitä siitä miten paljon tuote kiinnostaa ihmisiä.
Väkeä virtasi sisään ja ulos. Toiset istuivat paikallaan vartin, kyselivät aikansa ja poistuivat. Jotkut saattoivat unohtua istumaan ja tuijottamaan tulta hiljaa mitään kyselemättä jopa tunnin. Sitten kun kodassa tuli hiukan hiljaisempi hetki, he esittivät omia tarkkoja kysymyksiään. Huomasin että pohdiskelevaa ajatustyötä tehtiinkin nyt asiakkaiden päässä – minä olin tehnyt sitä intensiivisesti jo kolme vuotta, juuri tähän hetkeen valmistautuessani. Joppekin ehti jossain hiljaisessa hetkessä käydä syömässä lounasta kodassa ja kyseli taas lisää.
Juttuseuraa riitti. Sisko toi minulle eväitä ja juotavaa – minä kun en kodasta ehtinyt edes ulos. Ennen kuin viimein iltapäivällä kahviaikaan minun oli pakko. En ollut käynyt edes vessassa aamun jälkeen! Päässä huimasi kun astuin ulos hämärästä kodasta, ja sain hetken aikaa ollakin puhumatta. Lähdin leijumaan kohti messurakennuksia ja vessaa – Anne oli antanut suunnan mistä löytäisin näytteilleasettajien tiloja. Saisin edes hetken olla hiukan hiljaisemmassa ympäristössä. Ja heti hiljaisuuteen päästyäni huomasin miten tajuntani alkoi myös analysoida noita hetkiä kuin ulkopuolelta: Mitä täällä nyt oikein tapahtuu – tällaistako se siis on, oman unelman esittely? Ja niin palkitsevalta se tuntui. Eihän minulla ollut edes mitään myytävää vielä, mutta jo pelkkä ihmisten kiinnostus tuntui hyvälle. Se oli paras palkinto oman visioin sinnikkäästä seuraamisesta ja kaikesta jo tehdystä työstä – Juuvin ideologia kiinnosti muitakin.
Heimo oli tuurannut kodassa sen aikaa, kunnes palasin takaisin tulille ja jatkoin palopuhettani. Iltapäivällä kota onneksi alkoi hiukan hiljentyä. Aloin jo tuntea miten äänihuulet ovat kovilla. Tulta olin kyllä tuijottanut satoja tunteja – mutta näin paljoa puhumista en ollut huomannut missään treenata.
Sumuisella mielellä sitten siirryin muiden mukana illanviettoon ja lepäämään. Koko illan mieli tietenkin kertasi tapahtunutta, kiinnostavia ihmiskontakteja, kysymyksiä ja ilmeitä. Mitenhän sitä osaisi nukkuakaan?
Ääni käheänä seuraavaan messupäivään
Lauantai oli tietysti ruuhkaisin päivä. Siksi osasin jo odottaa että varmasti sama rumba jatkuisi taas. Aamulla herätessä tunsinkin että kurkku oli varsin karheana jo ensimmäisestä päivästä – mahtaako ääni kestää loppuun asti?
Sama kuvio tosiaan jatkui: ihmiset pysähtyivät kuka minkäkin aikaa, katsoivat uteliaina, kysyivät jotain. Sitten aloin huomata että samat naamat saattoivat istua penkeillä toistamiseen – ensimmäisellä kerralla olivat kyselleet jotain, mutta palasivat messukierroksen käytyään takaisin. Tuijottamaan hiljaisina vahvaa kirkasta liekkiä ja miettimään. Tämä oli siis jotain niin uutta että joillekin se jäi mieleen koko messukierrokselta. Toiset tulivat takaisin isomman porukan kanssa, ja selittivät nyt itse jo ovesta tullessaan kavereilleen laitteen ideaa. Sanani olivat uponneet hedelmälliseen maaperään ja siirtyivät jo eteenpäin. Minä seurailin sivusta kiinnostuneena, kunnes minulta kysyttiin jotain tarkentavia tietoja lisää.
Kostean puun polttoa olin mainostanut puheissani moneen otteeseen – ja polttelinkin välillä märkiä palikoita näytteeksi. Aurinkoinen ja kuiva päivä helli messuvieraita. Kodassakin oli lämmintä, niin väkimäärän kuin tulienkin takia. Rekvisiittana minulla oli mukana myös retkisaha penkillä vieressäni – puupolttimen kanssa piti muistuttaa että nyt reissussa tarvittaisiin myös välineitä polttopuiden tekoon.
Kodan takaosasta nousi ylös vieras, joka oli istunut kodassa jo moneen otteeseen – taisi olla jotain järjestävää messuporukkaa, koska muistelin nähneeni hänet jo edellisenä päivänä. Hän pyysi sahaani lainaan, mitään muuta sanomatta. Hiukan ihmettelin – mutta joutihan tuo. Hetken kuluttua hän ilmestyi takaisin kotaan, palautti sahan ja tyrkkäsi polttimen pesään kourallisen tuoreita pajun oksia. Hätkähdin vähän, mutta lähdin toki mukaan leikkiin sanoen että nythän tuo nähdään! Kyllä minä tuotteeseeni luotin, mutta aina sitä messutilanteissa haluaa hiukan varman päälle pelata. Sillä noin iso määrä kosteaa, tuoretta puuta kerralla saattaisi myös tukahduttaa tulen – sen tiesin jo omista testailuistani. Siinä ne tikut kuitenkin alkoivat vahvan hiilloksen päällä pian suhista ja pihistä. Savua nousi hiukan enemmän aluksi, mutta kunnon lisäpuhalluksella keppien väleistä alkoi pian kohota kirkkaampia liekkejä. Kodassa tuoksui paju – mutta olipahan minuakin piristävä ohjelmanumero.
Jo noilla messuilla – niinkuin aina sen jälkeenkin – nautin suunnattomasti ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista. Usein juttelu eksyikin enemmän omiin reissuihin ja vaelluskokemusten vaihtamiseen kuin tuote-esittelyyn. Tulilla istuessa siirryimme kaikki mielessämme keskelle erämaata. Messujen kaupallisuus unohtui usein kodan seinien sisällä. Vaikka sain minä ihan kylliksi vastailla niihin patteri- ja hintakysymyksiinkin. Jaetut vaellustarinat kuitenkin rentouttivat sopivasti ”työn lomassa”.
Ääni kantoi, ihan sunnuntai-iltaan asti. Vasta loppuvaiheessa ymmärsin jonkun vinkistä alkaa keräillä myös kiinnostuneiden nimiä. Heille ilmoittaisin heti kun ensimmäinen sarja valmistuisi. Väsynyt, hämmentynyt ja pöllämystynyt. Nuo sanat kai kuvailisivat olotilaani, kun viimein messujen purkuhässäkän ympäröimänä lastasin omia esittelykamoja takaisin pakettiautoon. Vielä olisi ajettava kotiin Mikkeliin ja Juuvinkylään illan aikana – huomisen puolelle se kotiinpaluu veisi. Pitkä kotimatka toukokuun alun kevätillassa, kaikkia viikonlopun kohtaamisia ja kokemuksia miettien. Auringon kultaama, juuri elämään puhkeava maisema poikki Suomen ajaessani taisi saada ihan jonkun roskankin silmään. Tämä oli ollut tärkeä matka.