TUOTANNON KOUKEROITA
Onnistuneelta testireissulta palailin intoa täynnä. Tuo askel oli ollut tärkeä. Mutta sitäpä en tiennyt miten monta tuntematonta askelta vielä olisi edessä, ennen kuin joku muukin saisi istua kodassaan Juuvi-tulta tuijotellen.
Kompuroiden kohti lopullisia komponentteja
Testivaelluksen jälkeen kehitystyö alkoi saada selkeämpää suuntaa. Laitteen perusrakenne lukittui tuohon versioon – kokoluokkaa ja yksityiskohtia vain piti vielä hioa. Nyt edessä näkyi entistä selvemmin konkreettista työtä: Jos rakenne olisikin nyt selvillä eikä lisää protoja enää tarvittu, oma äärettömän haastava kokonaisuus olikin alkaa miettiä miten tuota purkkia sitten oikeasti valmistettaisiin sarjana. Tästä eteenpäin rakenteiden suunnittelussa piti koko ajan pitää mietteissä myös valmistustekniikan mahdollisuudet ja rajoitukset.
Veljen pajassa koneita oli rajallisesti – mutta kuitenkin sopivan monipuolisesti. Eikä siinä kauaa mennyt kun huomasin mieleni kiinnostuvan juuri tästäkin haasteesta: Miten tuotetta valmistettaisiin juuri näillä koneilla mitä täältä löytyisi? Toki joitain osia olisi teetettävä alihankintana – mutta ei rahaa riittäisi ainakaan alussa siihen että työtä ostettaisiin paljonkaan ulkoa. Suurin osa osien muokkaamisesta ja kasaamisesta meidän piti pystyä tekemään itse, minun ja veljeni.
Ja jos ei enää tarvinnutkaan tehdä kokonaista uutta puupolttimen prototyyppiä – kyllä niitä kokeiluversioita syntyi lukuisia myös ihan yksittäisistä osista. Monia komponentteja piti kokeilla käytännössä, jotta sai edes hiukan näppituntumaa siitä pystyisikö koko osaa valmistamaan sarjana. Ainahan sitä yksittäisiä kappaleita viilaa vaikka mihin muotoon ajan kanssa – mutta nyt piti päästä koko ajan yksinkertaisempiin rakenteisiin.
Tämä vaihe opetti itselle nöyryyttä. Jos olinkin pystynyt protojen perusrakennetta miettimään omassa päässäni, nyt materiaalin ja erityisesti tällaisten ohutmetalliosien käyttäytyminen ja muokkautuvuus oli minulle täysin vierasta. Kaikki taitokset ja prässäyksien opettelut olivat kokonaan oman pitkäjänteisen etsimisen varassa. Tässä vaiheessa kulutettiin minun stressinsietokyvyn resursseja. Eteneminen oli todella hidasta – ja eteenpäin haluavalle luovuutta janoavalle mielelle pitkäveteistä. Jokin muoto omassa päässä mietittynä saattoi tuntua täysin mahdolliselta valmistaa esim. prässäämällä. Sen jälkeen piti haluttuun muotoon ensin sorvata ja käsityönä viilata edes summittaiset työkalut, asennella ne prässiin ja testata muutamalla pellin palalla. Sen jälkeen usein viilata vähän lisää, tai sorvata uudet työkalut. Ja jos muutaman tuollaisen kokeilun päätteeksi joutui toteamaan ettei sellaista muotoa vain pystynyt näillä välineillä tekemään, siinä koeteltiin vision kestävyyttä. Ei auttanut muu kuin vaihtaa taktiikka – joskus miettiä koko rakenne uusiksi, jotta siitä tulisi yksinkertaisempi. Tai edes mahdollinen toteuttaa.
Pelkistämiseen ja valmistamisen tehokkuuteen piti pyrkiä koko ajan, kaikkialla suunnittelussa. Samalla myös tiesin että kaikkiin osiin löytyisi varmasti yksinkertaisempi ratkaisu kuin mitä itsellä oli työn alla – mutta työsarkaa ja eri kehityskohteita oli lopulta niin hirvittävä määrä, että oli pakko opetella myös hyväksymään että monet rakenteet tulisivat ehkä olemaan väliaikaisia – niitä alettaisiin tehostamaan ja kehittämään eteenpäin sitten JOS ihmiset oikeasti löytävät tuotteen ja se alkaa myydä.
Tiesin siis jo tehdessäni että koko valmistusprosessi on liian työläs – tällaisenaan siitä ei koskaan tulisi kannattavaa. Silti vain jatkoin, nyt en tietenkään enää halunnut perääntyä. Varmasti ajattelin että nyt unelma omasta tuotteesta on jo niin lähellä. Vaikkei jäljellä olevan työn määrää vieläkään voinut aavistaa.
Tuotanto-ongelmien palapeli
Viimein pellinpalat alkoivat minua hiukan paremmin totella ja valmistuskelpoiset muodot löytyä. Olin lopulta jääräpäisyyteni avulla tainnut oppia jotain rosteripellin sielunelämästä. Sitten olikin edessä enää yksi pikkujuttu: Kehittää ne lopulliset koneet joilla osia voisi tehdä edes leikisti ”teollisesti”. Tuotekehitys on päättymätön ketju ratkaisun etsimistä ongelmiin. Jokainen komponentti vaati oman koneensa. Tai vaikka tavoite oli että yhdellä työvaiheella syntyisi yksi täysin valmis osa, ei sekään aina onnistunut. Työvaiheita oli kymmeniä – ja on edelleen, vaikka valmistus jo onkin yksinkertaistunut jonkin verran.
Yksittäisten osien suunnittelun tueksi oli löytynyt yhteistyökumppaniksi laserfirma kotikaupungista. Bierkuhl Oy oli suostunut tekemään minulle myös pieniä sarjoja, jotta pystyin edes jotenkin testaamaan toimisivatko kokoonpanoni ideat todellisuudessa. Alussa yksittäisiä osia ei ollut järkevää laserillakaan tehdä montaa kerrallaan – piti ensin nähdä toimiiko osa, onko mitoitus oikein ja toimivatko sille tehdyt työkalut. Näin jälkeenpäin katsoen mietin että mitähän sielläkään firmassa mahdettiin oikeasti ajatella tällaisen höyrypään suunnitelmista – sillä eihän tuossa vaiheessa visiotani oikeasti voinut kukaan muu nähdä kuin minä. Minun onni kuitenkin oli että sain noita pikkusarjojakin teettää – muuten tuotekehitys olisi saattanut pysähtyä.
En osannut käyttää 3d-ohjelmia ammattimaisesti. Siksi monet mitoitukset olivatkin toisinaan arpapeliä, toisinaan useamman kokeilun tulosta. Laserille sopivia 2D-kuvia opettelin piirtämään – ja yritin aina kehittää mahdollisimman paljon eri osakokeiluja samaan tilaukseen, jotta Bierkuhlilla suostuisivat ne tekemään. Jälkeenpäin tajuan että tällaiselle kokemattomalle tuotekehittäjälle oli melkoinen ponnistus hallita koko tuotteen kehittämisen ja valmistamisen kokonaisuus omassa päässäni. Kaikkia erillisiä osia piti kehittää eteenpäin yhtä aikaa, ja yrittää pysyä kartalla siitä miten erillisten ongelmien ratkaisu etenee milläkin puolella tuotetta. Samalla pitää mielessä miten mittamuutos yhdessä osassa vaikuttaisi kaikkiin muihin. Enää en tuon sillisalaatin hallintaan pystyisi. Samaan aikaan kävin kuitenkin myös töissä kaivamassa muille monttuja – maanrakennusfirmassa kaivinkoneen kuljettajana. Vai liekö se ollutkin mieleni pelastus: Maantuoksuista nollausta ylikellotetuille aivoille.
Laserilla tehtiin lopulta myös iso osa valmistukseen tarvittavista työkaluista – hiukan luovuutta käyttäen onnistuin kasaamaan koneita yksinkertaisia levyosia toisiinsa liittämällä. Järeämmän koneistuksen käyttäminen työkaluissa tuntui liian kalliilta jo ajatuksena – koska yhdenkään kehittämäni laitteen toimintaan en uskaltanut luottaa ennen kuin ensimmäiset osat todella oli niillä prässätty tai mankeloitu.
Alihankintaa – vai osaisinko itse?
Muutamia osia oli kuitenkin pakko teettää jossain kokeneemmilla ammattilaisilla. Itse poltinrunko, muodoltaan kartiopohjainen, pyöreä alumiinikuppi teetettiin alihankintana painosorvaamossa. Samassa firmassa, Painopojilla Urjalassa syntyi palotilaan samalla pohjakulmalla muotoiltu rst-pohja. Kahteen muoviosaan piti löytää sorvari: kovasta POM-muovista tehtiin kotelo moottorille, teflonista kuumuutta kestävä pidike propelille. Myös näille sorvarin löytyminen oli kiinnostava projekti. Sarjat olivat pieniä – ja pikkuruinen teflonosa haastava työstettävä.
Niin ja sitten ne sähköosat: Jos metallipurkin rakenne ja osien yksityiskohdat alkoivatkin saada jotain suuntaa, sähköosien suunnittelu oli täysin oma kokonaisuutensa ja ongelmakenttänsä. Ja sillä osastolla myönnän edenneeni ensin vahvasti sinisilmäisellä asenteella ”ihminen pystyy mihin vain jos oikein kovasti tahtoo”. En minä tiennyt elektroniikasta, saati sen suunnittelusta yhtään mitään. Mutta jos nyt kokeilen ensin vaikka tällaisella kytkimellä ja parilla diodilla…eiköhän siitäkin vähitellen ala oppia.
Niinpä niin. Aika monta omaa viritystä ehti syntyä siihenkin komponenttiin – mutta onneksi lopulta ymmärsin edes siinä antaa periksi. Jostain saimme vinkkiä ja meidät ohjattiin Savonlinnaan pieneen firmaan, jossa tehtiin sekä elektroniikan suunnittelua että pienimuotoista kokoonpanoa. Veljeni kanssa siellä kävimme jännittävän ensikäynnin – ja homma lähti vähitellen käyntiin silläkin osastolla.
Tässä vaiheessa mukaan oli tullut myös EU-rahaa. Mutta koska minulla ei ollut sopivaa yrittäjätaustaa, hanke lähti liikkeelle veljeni firman nimissä. Nyt kuitenkin edes osa näistä tuotekehityksen kuluista saatiin muualta kuin omasta pussista. Omaa työtä se ei kuitenkaan vähentänyt.