UNELMA LÄHESTYY TODELLISUUTTA
Tätä vaihetta olin odottanut, tästä olin unelmoinut. Nyt oltiin jo hyvin lähellä sitä päässäni syntynyttä visiota, joka oli saanut koko kehittämisprosessin liikkeelle. Vision, joka sai jatkamaan itsepäistä matkaani tietämättä pääsenkö koskaan perille.
Perusteellinen tuotteen testaaminen oli alusta asti ollut itsestäänselvyys. Tiesin että käyttötunteja piti saada rakenteelle paljon, ennen kuin uskaltaisin luovuttaa tuotetta yhdellekään käyttäjälle. Koska tämä tuote ei ollut lähelläkään mitään olemassa olevaa tuotetta, ja monet ratkaisut olivat täysin omiani, en siis voinut luottaa yhdenkään osan käyttövarmuuteen ilman testaamista. Suurimpana kysymysmerkkinä oli varmasti juuri tuo koko laitteen sydän, sähkötoiminen puhallin. Jos rahaa olisi ollut, toki olisi ollut hienoa tehdä pieni sarja protomalleja ja antaa ne ulkopuolisille testaajille – mutta nyt oli vain tuo yksi toimiva kappale, ja halusin sen käytöstä pian autenttisia kokemuksia. Ja totta kai myös vahva visioni ajoi minua yhä. Halusinhan tietenkin itse olla se ensimmäinen, joka testaa poltinta kodassa, niissä aidoissa oloissa.
Niinpä koitti se historiallinen hetki että pakkasin rinkkaani vaelluskamppeet, ja tuon huippusalaisen peltipurkin, jota ei muka kukaan saanut nähdä. Sallasta lähdimme Annen, Heimon ja Vepu-koiran kanssa kohti Naruskaa. Tavoitteena oli viettää pari yötä myöhäissyksyn (2010) kuulaassa säässä Värriöjoen varressa. Tuijottaen tulia pitkän pimeän kaamosillan ajan kuluksi. Ylä-Naruskajoen varresta löytyi laajalti tasaista hiekkakenttää. Oli ollut kuivaa joten kotailuun oli ihanteelliset olosuhteet. Syksy oli jo varsin pitkällä, joten kylmääkin oli odotettavissa. Tehtiin kyllä tulet myös kodan ulkopuolelle – näillä selkosilla riitti kelojuurakoita mitä poltella. Illan pimetessä siirryttiin sitten sisälle. Jännittyneenä kasailin poltinta käyttökuntoon, ja kriittisesti sitä tuijottelin sen illan.
Seuraavana päivänä vaihdoimme leiriä. Heimo muisteli joen toiselta puolelta löytyvän hienon Peuralammen. Sinne pystytettiin kota uudestaan. Ja taas meillä paloi juurakkotulet pihamaalla illan pimetessä. Ja patterinuotio ennen nukahtamista kodan sisällä. Porukalla tuijottelimme tuota outoa tulta. Ensin halusin seurailla purkin toimintaa kysymättä muilta mitään. Mutta reissun lopulla uskaltauduin Heimolta kysymään, mitä parannettavaa hän siinä näkisi. Vähän isompi se voisi olla, kuului vastaus. Ja se oli totta. Tavoite oli luonnollisesti ollut pieni, helposti mukaan pakattava poltin – mutta näissä aidoissa oloissa selvästi saattoi todeta että tehoa laitteessa saisi olla enemmän. Talvi oli lähellä, kostea kylmyys hiipi ympärillemme. Myös luonnosta kerätyt puut olivat kosteita ja kylmiä. Aidot olosuhteet siis heti opettivat – tehoreserviä tarvittaisiin.
Ensilumi
Purimme leirimme kauniin Peuralammen maisemista ja lähdimme kävelemään autolle, ajamaan kohti Sallaa. Ensimmäinen testireissu oli nyt takana. Matkalla pysähdyimme tuttujen mökille hetkeksi. Alkoi sataa lunta. Isoja hiutaleita valui taivaalta sakeana massana. Päättäväisesti luonto alkoi rakentaa seuraavaa vuodenaikaa. Sateen hitaasti alkaessa menin käymään ulkohuussissa – ja sieltä tullessa oli jo talvi. Pakkasöistä jo jäähtynyt karu maaperä keräsi valkoisen peiton päälleen nopeasti.
Automatka ensilumen maisemassa alkoi kuristaa mieltäni: Miksi täältä pitää NYT lähteä pois. Juuri kun luonto tarjoaa yhtä mielestäni vaikuttavinta hetkeään nähtäväksi. Lumi maalasi kylmät maastonkohdat valkoisella – sulat kosteat suopainanteet taas hehkuivat yhä äänekkäämmän oranssina puhtaan valkeuden keskellä. Sakea lumisade sumensi ja syvensi maisemaa. Vieressä virtaava Naruskajoki hymisi eteenpäin vakaan tietoisena jokavuotisen kiertokulun luonnollisuudesta. Ikivanhalle luonnolle tämä on tuttua ja toistuvaa. Minä lyhyen elämän eläjä jaksan ihmetellä joka kerta.
Kirkonkylän lähestyessä maisema ehkä jo muuttui arkisemmaksi – mutta minun sielu jäi sinne lumisateeseen. Asetuimme sisätiloihin, purimme retkikamppeita kuivumaan. Siinä vaiheessa huomasin että proto-polttimen käsintehty, uniikki korokeverkko oli jäänyt Peuralammen rannalle. Olin poltinta purkaessani siirtänyt sen kelon päälle jäähtymään, ja siihen se jäi, harmaana ja huomaamattomana.
Erämaan kaipuuta
En halunnut jättää noita uniikkeja osia sinne metsän keskelle. Samoin se ensilumen maisema poltteli edelleen mielessäni. Ja kyllähän testaustakin voisi vielä jatkaa…
Pian olin jo tehnyt päätöksen, että lähtisin takaisin Naruskalle. Tai oikeastaan mieleni alkoi haluta ihan tien perille, Tuntsalle. Heimo oli kertoillut joskus Tuntsan latvavesistä, kartalta olin katsellutkin mistä tuo hieno virta sai alkunsa. Nyt lähtisin matkaan yksin. En ollut juurikaan vaeltanut yksin, vaikka koko vaellusharrastukseni ajan se on kummitellut mielessäni. Millaista olisi erämaan keskellä ilman juttuseuraa, itsekseen vastuussa kaikista päätöksistä ja reittivalinnoista. Ja tällä kertaa vielä aivan talven kynnyksellä. Säätila voisi nyt olla melkein mitä vaan – paitsi ei lämmintä!
Yhden yön nukuin kirkolla. Aamulla heti pikainen ja hermostunut pakkaus, jotain eväitä kaupasta – ja matkaan omalla autolla. Päivä oli tässä vaiheessa vuotta jo niin lyhyt, että tuskin ehtisin valoisassa leiripaikkaani. Minunhan piti ennen Tuntsalle pääsyä hakea vielä ne polttimen verkot sieltä Peuralammelta – kävellen.
Erämaan pelkoako?
Olin kyllä kulkenut paljon metsässä yksin elämäni aikana. Nauttinut myös pimeästä metsästä – ennen otsalamppuja harrastin ihan tarkoituksella öisiä kävely- ja hiihtolenkkejä. Tietenkin usein kuutamossa, mutta myös ihan pilkkopimeässä. Oli kiinnostavaa kokea miten silmät tottuvat pimeään. Ja antoihan se aina lisää elämystä huomata miten pimeä metsä villitsee mielikuvitusta ja herkistää aisteja. Mutta nuo yölenkit olin tehnyt kotikylällä, jossa tunsin lähes kaikki maaston muodot, metsäkuviot ja traktoritiet ainakin kymmenen kilometrin säteellä kotoani – en minä sinne voisi edes eksyä, kotiini.
Nyt jätin autoni Tuntsan tieltä erkanevan pienen metsäautotien varteen, ja lähdin kävelemään rivakasti kohti aiempaa leiripaikkaamme. Päivänvalo oli jo vähentynyt autolta lähtiessä – ja väheni koko ajan kun kuljin syvemmälle kynttiläkuusikoiden keskelle.
Olin yksin hyvin vieraan metsän keskellä. Pubilla saattoivat olla lähimmät ihmiset, sinnekin matkaa jo reilusti yli viisitoista kilometriä. Viimeisen vuorokauden aikana olin myös virittynyt tästä uudesta lähtöjännityksestä ja kiireisestä aikataulusta. Nyt tuo pimenevä, hiljaisena ympärilläni seisova metsä herätti kaikki alkukantaiset aistini valppaiksi. Kävelyreissu veisi aikaa niin paljon että autolle päästessä olisi jo täysin pimeää – ja matkaa Tuntsa-joen varteenkin oli vielä ajettavana. No, auton valoissa saisin kyllä leirini pystyyn. Eikä ne karhutkaan minusta oikeasti ole kiinnostuneita, nukkuvat varmaan jo…
Eipä tuo jännitys ollut mistään todellisesta uhasta johtuvaa. Se oli täysin luonnollinen kehon reaktio kun on yhtäkkiä täysin yksin pimenevässä erämaassa. Tietäen olevansa kaukana ihmisistä, ja sivistyksen näennäisen turvalliselta mukavuusalueelta. Vaikka yhtä aikaa minä todella vahvasti tunsin miten tänne juuri nyt halusin! Tämän minä kuitenkin koin vahvuudekseni, elämän luonnon keskellä, omien taitojeni varassa. Jos elämä ihmisten seurassa joskus onkin haasteellisempaa, täällä olin kotonani. Enkä minä näihinkään maastoihin eksyisi sen enempää kuin kotikylälle – vaikka täällä pitikin apuna käyttää karttaa ja kompassia.
Piimäkuru camping
Ei syönyt susi eikä kaapannut karhu – ja korokeverkkokin löytyi juuri sieltä kelon päältä, johon se oli jäänyt minua odottamaan. Ravasin jo tyytyväisenä takaisin autolle. Olo alkoi helpottaa, kun ensimmäinen lisärasti olisi suoritettu, ja matka jatkui taas oikeaan suuntaan. Sitä paitsi pimeä metsä otsalampun valossa ei edes pelota yhtä paljon kuin se hämärä, jossa mikään valo ei näytä mitään vaan metsä imee kaikki epätoivoiset valonsäteet sisälleen. Tai eihän minua siis tietenkään pelottanut…
Tuttua Tuntsan tietä ylöspäin ajellessa mietin jo valmiiksi missä nukkuisin ensimmäisen yöni. Eihän tämä seutu minulle enää vierasta ollut, vaikka erämaa on niin laaja etten sitä samalla tavoin voi tuntea kuin pienen kotikyläni etelässä. Kymmeniä kertoja olin Tuntsalla kulkenut. Joskus kävellen, mutta vielä useammin fillarilla ja talvisin lumikengillä. Metsäautotiet ja UKK-reitit muodostavat Tuntsan erämaahan verkoston, jossa on kiinnostavaa etsiä erilaisia rengasreittejä.
Piimäkurun tuttu laavu odottaa minua Tuntsajoen varressa, hiekkaisen harjun kainalossa. Kannan kamppeeni auton valossa laavun suojaan ja alan tehdä tulia. Nyt alan viimein olla omillani – leirielämä tuo heti turvallisuuden tunnetta, vaikka nyt olenkin täällä ensimmäistä kertaa yksin. Vielä olen ihan autotien varressa, mutta muuta yhteyttä ulkomaailmaan ei juuri ole. Kännykkäkin sieppaa vain hetkellisesti kentän. ”Kaikki ok”-viesti kotijoukoille lähtee ehkä silloin kun tuuli sattuu sopivasti olemaan myötäinen. Siinä tietyn ison kiven päällä seisoen.
Olin kyllä jo vuosia kulkenut erämaissa ilman puhelinyhteyttä. Nykyään jo iloitsen, jos vielä löytyy erämaita, joissa puhelin muuttuu tarpeettomaksi. Ensimmäiset vaellusvuoteni sain elää maailmassa, jossa ainut yhteys erämaan ulkopuolelle oli joistain autiotuvista löytyvä erämaapuhelin. Vanhemmat tiesivät vaellusviikon tunnelmista vain, jos reitille osui sellainen kämppä, josta pystyin soittamaan vastapuhelun. ”Anssi Romo soittaa erämaasta, maksatteko vastapuhelun?” kysyi puhelun välittäjä. Kyllä he joka kerta maksoivat. Muistan että yhden kerran jätin soittamatta. Kobmajärven kämpästä, sieltä Suomi-neidon pikkurillin tietämiltä olisin voinut soittaa – mutten juuri silloin jaksanut teeskennellä huolta kantavalle äidille että kaikki täällä menee hienosti. Kengät olivat alkaneet vuotaa edellisenä päivänä. Lämpömittarimme oli jämähtänyt lukemiin +2 astetta. Ja räntäsateesta märkä varvikko piti huolen ettei vuotavassa kengässä lilluva vesi ehtinyt lämmetä edes kävelyn aikana. Sellaisista fiiliksistä ei aina ole haluja lähetellä kotiin terveisiä.
Yksin laavulla
Illan aikana nautin isommista tulista. Opettelin ottamaan itsestäni kuvia pimeällä nuotiolla – sillä nythän minun pitäisi ottaa kuvia itsestäni, jos kuviin ihmisiä haluaisin. Porukkareissuilla minä itse tietysti aina puutun kuvistani. Saatoin minä vähän rauhoitella itseäni höpisemällä itsekseni – vaikka niistä kameran säädöistä väitellen. Muuten pimeyden keskellä ei kuulunut pitkään aikaan juuri muuta kuin nuotion rätinää.
Hiljaisuudessa aistit taas herkistyivät täyteen valmiuteen. Kohta jostain pimeyden keskeltä aloin kuulla aaltoilevaa vaimeaa kohinaa. Lopulta ääneen jo liittyi selvemmin myös auton moottori, ja karkean soratien rapina. Kirkkaat valot lähestyivät ensin laavua, sitten jatkoivat ohi kohti pohjoista viereisellä tiellä. Rajamiehiä, arvelin. Papulammella taisi olla joku rajavartioiden kämppä. Enpä siis olisi ihan täysin yksin tälläkään perällä. Vaikka tuskin kehenkään enää törmäisin, kun huomenna suuntaisin pois autotien varresta, kohti Tuntsan latvoja.
Ja ei toki – ei minun tarvinnut yksin yöpyä tällä suositulla laavullakaan. Jo alkuyöstä jouduin kaivamaan rinkan taskusta korvatulpat, koska joku alkuperäisväestön edustaja alkoi rapistella rinkkani sadesuojan päällä heti kun olin lakannut tulistelemasta, hämärän huppu laskeutunut laavun ylle, ja minä vetäytynyt makuupussiin. Korvatulppien kanssa en kuulisi, että korvan vieressä joku kulkee ja nuuhkii minua.
Poroerotukselta pakkasmaisemaan
Yö oli kylmä. Aamu valkeni jaloissa rapisevan kuuran peittämänä. Tein tulet laavulla ja pakkailin tavaroitani. Keittelin aamupuurot salaperäisellä puupolttimellani. Kylmä pakkasilma vei tulesta tehoa, joten asentelin folioa tuulensuojaksi polttimen ympärille.
Aikaisin aamusta olin jo etsimässä parkkipaikkaa autolle. Peurahaaran varresta löysin vanhalle poroerotukselle vievän tien, josta pääsin haluamaani lähtöpaikkaan. Kirkolla olin kyllä kertonut kaikki nämä reittisuunnitelmani, jos vaikka jotain sattuisi, enkä saisikaan viestiä laitettua. Reitin kuultuaan Heimo vaivihkaa sanoi että siitä erotukselta alkava Saukuusikko on tunnetusti karhuseutua. No sinne sitten! Onpahan ainakin aitoa erämaata.
Jotenkin kaikki muukin oli nyt aitoa: Rehellinen pakkasaamu, jäkäliköt ja sammaleet rutisivat jalkojen alla, kuura oli jo koristellut kivien kylkiä. Eikä ollut kulkuani orjuuttavia polkuja, etsin omaa reittiäni kivikoiden ja mättäiköiden välissä, yhä syvemmälle korpeen. Sisälläni hyrisi pikkupoikamainen jännitys, kuin olisi ensimmäisellä vaelluksellaan. Ja paljonhan tässä olikin täysin uutta: Olin ensimmäistä kertaa yksin tällaisessa erämaassa. Ensimmäistä kertaa matkalla Tuntsan latvoille. Ensimmäistä kertaa testaamassa omien unemieni synnyttämää retkeilyvälinettä todellisissa olosuhteissa. Ja sää oli juuri sitä mitä toivoin. Ei mitään mukavuusretkeilyä, vaan yllätyksellisiä pohjolan vuodenaikojen tuomia haasteita.
Maasto muuttui välillä kuusikoista avonaisemmiksi hiekkakentiksi. Poronpolkuja ilmaantui tasaisemmille maille. Niitä seurailin silloin kun ne näyttivät kuljettavan minua kohti tavoitettani – Tuntsan ylimpiä latvoja Värriön luonnonpuiston eteläpuolella. Vedenjakaja ja Tuntsan alkulähde on luonnonpuiston puolella, sinne minulla ei olisi lupaa mennä. Oikealla alkoi kuusikon yli näkyä Sauoivan eteläpuolella kohoavan Etelämuristan rinteitä, se oli hyvä maamerkki josta saatoin seurata omaa etenemistäni.
Keli ei juurikaan lämmennyt. Päinvastoin, pienen pakkasen lisätehoksi ilmaantui pureva tuuli, kun viimein laskeuduin Tuntsan latvajänkien reunalla avonaisempaan maisemaan. Kuorivaatteet piti kietoa tiukemmin ylleen, huppu tiukasti kiinni, ettei vielä tarvitsisi alkaa lisäillä vaatteita. Kävellessä tulisi kuitenkin kuuma jos on liikaa vaatekerroksia. Maisema oli kauniin kuurainen, tomusokerilunta oli varisuteltu juuri sopivasti kullan- ja oranssinhohtoisten suoheinikoiden päälle. Matalalla paistava kirkas aurinko hehkutti kaikkia viimeisiä värejä, joita se syksyisestä maisemasta vielä irti sai. Ennen kuin talvi valtaisi kaiken sinisen ja harmaan eri sävyillä. Satumainen maisema sai kamerani laulamaan – tämän takia ajoin takaisin kirkolta yli sata kilometriä, juuri näiden ensilumen rauhoittavien hetkien vuoksi.
Jänkä oli märkää ja upottavaa, vaikeaa kävelläkin. Säärystimet estivät lumen menemisen vaelluskenkiin, mutta kovin syviin painanteisiin ei kannattanut jalkaansa upottaa. Tässä kohti en enää tiennyt mihin seuraavaksi suuntaisin. Katselin Tuntsan takana kohoavaa vaikuttavaa Värriön jonoa – sinne menokin houkuttelisi. Mutta nyt minulla ei oikeastaan ollut kävelylle enää mitään uutta selkeää päämäärää – Tuntsan latvoilla olin jo perillä, tänne tavoittelin. Toki polttimen testaaminen oli edelleen se oleellinen asia, ja yöpyminen sen varassa.
Halusin nähdä Tuntsan kapeana virtaavat latvavedet. Siksi lähdin kohti jängän keskellä koivujen välissä oletettavasti pujottelevaa joen latvauomaa. Mättäikkö oli petollista kävellä, tukevampia jalansijoja piti väliin etsiä jäykkien vaivaiskoivujen seasta. Lumikuorrutteisten heinikoiden välissä Tuntsajoen kirkas vesi sitten viimein leikki edessäni, vuoroin kohisi ja pulisi, sen mukaan millaisiin esteisiin milloinkin törmäsi sinne tänne polveilevassa uomassaan.
Katselin ja kuvailin virtavettä – arvioin ojan leveyttä. Ja tulin lopulta siihen tulokseen että tuskin minun kannattaa tässä säässä ottaa riskiä jalkojeni kastumisesta yli hypätessä. Ylityspaikkaa joutuisin vielä etsimään, eikä minulla oikeastaan ollut tarvetta toiselle puolelle edes päästä. Kaunista oli tälläkin puolella.
Aikani kirjasin aisteillani muistiin aidon erämaajoen latvapuron tunnelmaa ja hetken ainutkertaisuutta. Sitten lähdin palailemaan takaisin jängän kuivemmalle reunalle, ja sitä seuraillen kohti alajuoksua. Ei minulla ollut tarkoitus pitkää reissua tehdäkään – yhden kotayön halusin nyt viipyä täällä jossain, ja huomenna palailla autolle. Näin olisin saanut testata uutuuttani riittävän monta kertaa aidoissa oloissa, ja voisin jatkaa kokemuksistani oppineena eteenpäin. Ja enhän edes vielä tiennyt mitä kaikkea tämä ilta opettaa.
Kotaleiri katajikkoon
Kuljeskelin alavirtaan kauempana joesta kovemmalla maalla, pitäen Tuntsan uoman koko ajan näköpiirissäni. Jokivarsi oli turhan pehmeää käveltäväksi, näytti juuri sellaiselta umpeen kasvaneelta varvikolta, jossa on vaikea edetä. Värit olivat nyt tosiaan katoamassa maisemasta: Ruskeaa, harmaata, mustia puunrunkoja. Nyt kun aurinko katosi näkyvistä, kuolivat ne vähäisetkin syksyn värien rippeet maisemasta. Oikeastaan kaikki näytti aika toivottoman kuolleelta – mutta toisaalta juuri oikealta, koska tämäkin kuuluu vuodenkiertoon. Värit täytyy välillä laittaa piiloon, säilöön, jotta taas seuraavan kasvun alkaessa saamme nauttia elämän runsaudesta.
Keplottelin itseäni eteenpäin välillä kuivalla maalla, välillä hankalakulkuisilla jängillä. Maisema näytti kyllä koko lailla ankealta, kun aamun aurinko oli karannut paksun pilvipeiton taakse. Toki tämä edelleen oli oikein hyvä sää juuri tälle polttimen testaamiselle. Mutta kyllä harmaus, kylmyys ja karu maisema vaikuttivat myös mieleen matalapaineen tavoin. Aloin etsiskellä leiripaikkaa hyvissä ajoin – tässä säässä valo vähenisi taas aikaisin, ja tarvitsin aikaa leirin pystytykseen ja puiden keräämiseen iltaa ja aamua varten. Sehän oli nyt aivan uusi piirre leiriarjessa, kun olin matkassa tuon peltipurkin kanssa.
Ja kylläpä sitten lopulta paikan valitsinkin! Toisaalta seuraavan päivän kävely osoitti ettei lähimailla olisi ollut sen parempaa paikkaa. Tuntsa nyt vain on tyypillisesti kuusikoiden valtakuntaa, ei sillä seudulla kelohonkia joka paikassa kasva. Eikä oikein kuusikelojakaan – jouduin keräilemään myös kuivia katajanoksia ”henkeni pitimiksi”. No ei sentään – ei minun selviytyminen ollut tulista kiinni. Olipahan vain hyvä huomata heti ensimmäisellä reissulla että polttopuiden kartoittaminen ennen leirin pystytystä on oleellinen asia. Tuon ensimmäisen testileirin jälkeen en kyllä ole noin huonolle paikalle enää osunutkaan, edes Tuntsalla – liekö sitten merkki siitä että yksi virhe riitti opettamaan.
Halusin tehdä myös norminuotion aikaisempien iltojen tapaan – vaikka sekin oli tiukassa kun ei sitä kunnollista puuta todellakaan ollut, siinä järkevällä lähietäisyydellä ainakaan. Sain kuitenkin makkarat paisteltua. Maisema synkkeni entisestään. Pilvipeitto paksuuntui ja laskeutui painavana hartioille – alkoi ripotella kylmää vettä. Siirtykäämme sisätiloihin.
Kerran elämässä
Ilmassa oli sekä jännityksen että turvallisuuden tunnetta, kun vedin perässäni kodan vetoketjun kiinni. Kavala maailma suljettiin ohuen nailonkankaan taakse. Sisällä kodassa leijuivat unelmat, odotukset ja inspiraatiot. Aloin turata tulia peltipurkkiini – harmitellen huonolaatuisia puita. Vähän liikaa tuntui nyt tässä ensimmäisessä testileirissä olevan näitä ”aitoja ääriolojen yllätyksellisiä elementtejä”. Tuli kuitenkin syttyi ja alkoi valaista majaani. Varovainen hymy löysi kasvoilleni – täällä minä nyt viimein olen. Tämä hetki tapahtuu vain kerran elämässäni.
Dokumentointi! Joo, kuvia tästä täytyy ottaa. Aloin viritellä kameraa jalustalle, etsin itselleni sopivaa paikkaa kuvista. Siinähän sitä hommaa olikin yhdelle miehelle – keskittyä yhtä aikaa sekä kameran säätöihin ja valotuksiin, että pitämään yllä tulia liedessä, jonka senkään tapoja ei vielä kunnolla tuntenut. Saattoipa kerran tai pari tussahtaa kunnon savutkin kotaan, kun puita unohtui lisätä ajoissa ja märät katajan oksat syttyivät huonosti…
Eikä savun poistumista yhtään helpottanut matalapaine ja kotakankaassa ropiseva kylmä sade. Vai kuunnellaanpas…mitäs tuo ääni oikeastaan on? Kurautin kodan vetoketjua auki ja huomasin että pisaroille olikin ilmestynyt häntä…sade muuttui rännäksi. No nythän olikin sitten testikelit oikeasti kohdallaan! Huudahdin varmasti itsekseni ja vedin pääni takaisin sisälle ohueen suojakuoreeni. Olin siis viimein juuri sen oman visioni äärellä!
Jatkoin tuleentuijottelua kiireettä. Vähitellen kotakankaan takaa alkoi kuulua myös ajoittaisia suhahduksia. Räntä muuttui lumeksi, jota hetken kertyi kaltevalle kotakankaalle ja sitten massaa kerättyään se valahti alas liepeille. Kylmää oli – vaikka tuli sisätilaa vähän lämmittikin. Parempi täällä nytkin oli kuin kokonaan ilman tulta. Mutta kyllä poltin tosiaan saisi olla isompi. Sen nämä autenttiset olosuhteet nyt opettivat. Ja kyllä sen koko ajan tiedostin miten arvokasta oppia on testata koko systeemiä juuri näissä oloissa, kun kaikki ei ole niin kivaa ja sujuvaa. Sormet on räntäsateesta kohmeessa, ja polttopuita ei voi hakea liiteristä. Vaikkei kukaan näihin oloihin omasta halustaan hakeudu – silti niitä elämyshakuiselle korvenkulkijalle aina eteen tulee. Ja juuri näihin oloihin minä halusin kehittää ratkaisua tämän uuden välineen muodossa. Muillekin kuin itselleni. Visio oli ollut selvänä koko ajan. Ja edelleen se ajoi minua yhtä isolla voimalla eteenpäin. Muuten en täällä kuolleessa maisemassa räntäsateen keskellä yksin istuisi. Hymyillen visiolleni.
Yö oli kylmä…vaikka minulla olikin mukana jonkinlainen talvimakuupussi. Mutta kaikkialla ilma oli kylmää ja kosteaa. Se ryömi läpi kaikenlaisesta eristeestä. Tai jos ei pussissa ollutkaan kylmää, niin sitten kostean nihkeää.
Aamulla heräsin aikaisin nopeasti nukutun yön jälkeen – ja heti käynnistyivät uudet tosielämän harjoitukset polttimen sytytyksessä. Tällä kertaa tuotetestauksen uutena muuttuvana tekijänä oli ”unisen ja jäykän vaeltajan kömpelö kötöstely”. Syttyi se poltin tältäkin testaajatyypiltä. Tosin puita ei enää paljon ollut – ei ollut enää illalla räntäsateessa motivaatiota lähteä otsalampun valossa halkometsään.
Aamutarpeilla käydessä tarkistin sään. Hiukan pakkasen puolella taisi ilma olla, lunta oli taas kertynyt pieni kerros lisää. Aamupalan jälkeen kylmä vauhditti liikkeelle. Napakalla otteella kodan tyhjennys ja leirin pakkaaminen, yhtenäisellä liikkeellä rinkka selkään ja kohti uusia seikkailuja. Myönnetään, kyllä se katse etsi kartalta jo reittiä autolle. Nyt oli sellainen tunne että tietoa oli aidoista olosuhteista kertynyt tarpeeksi – ei tämä tästä lisäöillä merkittävästi muuttuisi.
Yksinkulkijan avoimet aistit
Aikainen vaeltaja valon nappaa – eli aamuhämärän hitaasti luovuttaessa vuoroa nousevalle päivälle taisin jo astella Tuntsan varren kuusikoissa. Katselin kartasta suunnilleen joitain maamerkkejä tai korkeuskäyrien muotoja – missä kohti jokivarressa minun pitäisi muuttaa suuntaa kohti autoa. Kovin tarkkoja suuntimia en edes halunnut ottaa. Ei minulla ollut väliä missä tarkalleen olin. Taisin olla kotona.
Mieli oli monella tapaa vapautunut. Helpottunut, että yöstä ja testailuista selvisimme mielestäni niin kuin pitikin – minä ja ystäväni peltipurkki. Ja niitä toivottuja uusia ajatuksia ja ideoita syntyi. Ensikokemukset eivät tuoneet mitään merkittäviä pettymyksiä – siitäkään huolimatta, että edelleen olin se ylikriittinen pessimisti, joka yritti miettiä mikä voisi mennä vielä pahemmin vikaan polttimen käytössä.
Yksin oli nyt hyvä olla. Ajatukset vaeltelivat välillä maisemassa pään ulkopuolella – välillä pään sisällä. Maasto vaati jonkin verran ajattelua. Mitään selkeää reittiä ei ollut, välillä ajauduin hitaisiin ja raskaisiin mättäikköihin, välillä vaelluskenkiä imeskeleville jängille. Aurinkokin alkoi kurkkia pilvimaton repeämistä, ja otti taas jonkinlaisen väripaletin esille – lumikuorrutuksen alta alkoi jälleen hehkua oranssia, punaista, okraa, keltaista ja tummaa vihreääkin. Puhtaan valkoisen lumipitsin alta vähäisetkin sävyt saivat vielä suuremman voiman – ei väreissä oleellista olekaan määrä vaan laatu.
Kuvailin paljon ja pysähtelin. Usein ja kiireettä. Autolle ehtisin kyllä. Aistit vapautuivat ja rohkaistuivat katsomaan kaikkea ilman rajoituksia. Samalla kun tutkailin ympäröivää maailmaa, huomasin tutkivani myös itseäni. Yksin kävely vapautti uudella tavalla myös hetken läsnäoloon. Eihän porukalla vaeltaessakaan mitään kilpailua ole, mikä pakottaisi pysymään koko ajan liikkeellä. Mutta onko se sitten omaa sisäistä kilpailuviettiä, vai empatian tuomia epäilyksiä ettei halua hidastaa muiden matkaa – joka tapauksessa kamera ja kuvauskohteet saivat nyt ihan erilaisen kiireettömän huomion kuin aiemmin.
Oli minulla merkattuna gps-pisteellä auton paikka – mutta halusin jatkaa testailua myös kartanlukutaidoissa. Ja sieltähän se tuttu punainen Ooppeli löytyi ihan kompassisuuntimallakin.
Bonuksia keräämään
Tyytyväinen huokaus. Hieno kokemus, jonka arvoa ja ainutkertaisuutta tuskin ymmärtäisin juuri siinä hetkessä. Enkä oikeastaan edes miettinyt kovin aktiivisesti tätä ensimmäisenä puupolttimen räntätestireissuna – mieltä kutkutti juuri tässä hetkessä paljon enemmän tämä yksin kulkeminen täällä käsinkosketeltavan tyhjässä erämaassa. Ja vähintään yhtä kiihkeänä mieleni sykki ensilumelle! Koska olin lähtenyt aikaisin liikkeelle, ei tullut kysymykseenkään että vielä lähtisin kirkolle rymistelemään Tuntsan soratietä. Ehei – auton keula käännetään ensin kohti erämaan sorateiden loppupäätä. Halusin kiivetä vielä tunturiin, aistimaan ensilumeen kietoutuvan maiseman avaruutta. Pujottelin tunturiin kupeelle nousevaa huonokuntoista tieuraa hitaasti etsien siedettävää reittiä sateen irrottamien irtokivien ja syvien vesiurien väleissä, yhä ylemmäs Jänesvitsikon päälle. Toiseen suuntaan tämä kilometrien mittainen soratielasku oli ollut jo monen juhannuksen fillarireissujen kohokohta. Nytkin se sai mielen palaamaan tunturimaiseman alkukesäisiin tunnelmiin – yhtä aikaa onnellisena siitä että olen saanut nähdä nämä samat maisemat niin monella säällä, monena vuodenaikana. Ei ihmisen tarvitse nähdä kaikkea, käydä joka paikassa – luonto muokkaa yhdestä ja samasta maisemasta miljoonia erilaisia versioita ja kokemuksia.
Jänesvitsikon avara maisema on yksi jokaiseen Tuntsan käyntiin kuuluva hiljentymisen paikka. Tuon maisemameditaation jälkeen palasin tietä hiukan takaisinpäin, alemmas rinteeseen. Parkkeerasin soratien laitaan, hiukan leveämpään kohtaan – jos nyt oikeasti joku muukin tänään tätä tietä sattuisi ajamaan. Taisin vaihtaa kuivemmat sukat, ja lähdin tarpomaan kohtisuoraan korkeuskäyriä vastaan, kohti Peuratunturin huippua.
Nyt oli kevyt olo. Rinkka oli pois selästä, ja muutenkin tämä kaikki oli ylimääräistä. Bonusta ja plussaa. Aamun jumppaamiset kivikoiden ja jänkien seassa rinkan kanssa olivat lämmittäneet lihakset hyvin – nousu ilman kantamuksia oli pelkkää nautintoa. Kamera toki oli painona kaulalla – mutta ilman sitä en enää osaa tunturissa kulkea. Taivaalla saattoi seurata kauas kilometrien päähän miten pilvet liikkuivat. Aurinko ei nyt enää minua palkinnut maiseman kirkkaimmilla väreillä – mutta mitä väliä! Tunsin pohkeissani kohoavan tunturinrinteen aiheuttaman puristuksen, ja se riitti minulle nyt mainiosti. Tuo kehollinen tuntemus oli toistunut elämässäni jo niin monesti, että se oli selvä signaali aivoille ja mielelle: Kohta olisi taas helpompi hengittää, maisema avartuisi ja mielikuvitus saisi lentää.
Siellä Peuran huippukivikot taas tuttuina minua tervehtivät. Tai ei niitä minun tulo heilauttanut. Hyvä niin, en minä tästä mitään numeroa halunnutkaan tehdä. Näin kaiken vain kuului olla. Syvälle omaan mieleeni kuitenkin jäi taas uusi, pysyvä muisti- ja tunnejälki koko tästä retkestä, jonka tämä tutulle huipulle kiipeäminen kruunasi.
Alaspäin kävellessä mieli alkoi jo myöntyä kotimatkaan. Aloin tehdä mielessäni inventaariota reissun kokemuksista ja opeista. Autolle tullessa laitoinkin kameran kuvaamaan omaa monologiani, siitä mitä koko reissu opetti polttimesta, sen vahvuuksista ja heikkouksista. Samalla purin kamppeita ja vaihdoin kuivempaa ylle automatkaa varten. Nollan lähellä pysyttelevä kostea sää ei kauaa anna olla paikallaan hikisissä kamppeissa – koko ajan pitää tietää mitä seuraavaksi tekee, ja pysyä liikkeessä.
Siihen tunnelmaan tuskin pystyn enää itsekään palaamaan, miltä tuntui ajella pois tuolta reissulta kiharaista, pitkää ja polveilevaa Tuntsan ja Naruskan soratietä. Saati että osaisin sitä tunnetta kenellekään kuvailla. Mieli katsoi eteenpäin, vaikkei tiennyt mitä olisi tulossa. Jotenkin se liittyi varmasti tuleen tuijottamiseen, luontoon ja kodassa istumiseen, sen silloin tiesin.
Naruskajärveä lähestyessäni vastaani säntäili mönkijöitä sen verran villin näköisillä ajolinjoilla, että arvelin olevan viisainta minun väistää hetkeksi tien laitaan. Hidastaessani kuulin pian myös helikopterin äänen ja näin sen kaartelevan aivan männikön latvojen yläpuolella – ja samassa hetkessä tajusin myös vilisevänä massana puiden väleissä virtaavan porotokan. Täällä oli työpäivä täydessä käynnissä.
Minäkin olin muuten tänään työreissulta tulossa, tajusin samassa hetkessä.
