OIVALLUSTEN VUORISTORADALLA
Idean kehittämisen alkuvaiheessa tulee helposti kokeiltua kaikkia jo olemassa olevia ratkaisuja. Samalla kuitenkin oppii koko ajan myös lukemaan itse laitteen perustoimintaa, tässä tapauksessa puun palamista. Hyvällä tuurilla saattaa jopa päästä jyvälle siitä mikä on se varsinainen ongelma – vasta sen jälkeen voi syntyä jotain oikeasti eteenpäin vieviä oivalluksia.
Ulos ajatusten umpipurkista
Tajusin törmääväni tämän tästä samoihin ongelmiin – liian kuumana käyvään polttimeen. Jotain pitäisi nyt tehdä eri tavalla. Yritin vaihtaa paikallaan junnaavan ideoinnin suuntaa riittävän erilaisella protomallilla. Tuplavaippaisen ulkokuoren sijaan tein seuraavaksi purkin, joka oli ulkokehältään yksikerroksinen ja rei’itetty. Lisäilmaa ohjattiin palotilan keskelle. No – tuokaan idea ei varsinaisesti ottanut tulta alleen. Tässä rakenteessa lämpö ei riittänyt yhtä puhtaaseen palamiseen kuin tuplavaippaisissa umpiprotoissa.
Minun kehittämistapani on usein hiljaista tuijottelua. Tuijottelen kodassa tulta ja opiskelen liekkien ja ilman liikkeitä katselemalla niitä. Seuraan miten puiden laatu, koko ja niiden lisääminen palamiseen vaikuttaa. Yritän ymmärtää tulta. Samoin pyörittelen vanhoja protoja käsissäni ja mietin mitä niiden palaessa tapahtuu. Millä rakenteilla ilma kiertäisi oikein ja pääsisin toivottuun kuumaan ja puhtaaseen palamiseen. Näytti että tähän asti tuloksena oli vain vajavaisia ratkaisuja: Tuplavaippa tuntui suojaavan palotapahtumaa liiankin hyvin, moottorit sulivat – kun taas yksikerroksinen rakenne luovutti lämpöä niin paljon ulospäin että palopesä jäähtyi ja savutus alkoi.
Kunnes joidenkin turhauttavien tuijottelusessioiden seurauksena päähäni pälkähti yhdistää nuo kaksi rakennetta. Se on hurja tunne kun yksinäisessä hiljaisuudessa aivot alkavat yhtäkkiä huutaa sitä kuuluisaa heurekaa!
Kaksiosainen palotila
Nyt oli taas uutta virtaa rakentaa: Piti pian saada kasaan jonkinlainen kokeiluversio polttimesta, jossa ilma puhallettiin tuplavaipan kautta palotilaan korkeussuunnassa sen puolivälistä, samalla kun palotilan yläosa oli rei’itettyä yksinkertaista peltiä. Toiveikkuus oli taas korkealla. Teoreettisella tasolla tuntui että nythän tämän täytyy toimia: Suojatussa alaosassa lämpö pysyisi koko ajan korkealla – mutta yläosan ohuen peltiseinämän läpi ylimääräistä lämpöä pääsisi purkautumaan myös sivuille – jospa se helpottaisi myös puhaltimen kuumenemisen ongelmaa?
Testattava rakenne vain oli todella monimutkainen toteuttaa nopeasti. Käsintehdystä protosta ei kuitenkaan jaettu tyylipisteitä, nyt tarvittiin vain testituloksia. Palotilan alle viritetty uusi moottorikin oli varsin karu esitys, mutta tässä vaiheessa ei kannattanut alkaa miettiä kotelointeja ja muita visuaalisia yksityiskohtia. Odotukset olivat korkealla, kun raapaisin ensimmäisen tikun tuohon uuteen tulipesään.
Pessimistikehittäjä
Hiljaisena, lähes hengittämättä seurailin tulen tarttumista ensimmäisiin puihin. Tutkin silmilläni koko ajan miten palaminen kehittyy: Miten se reagoi puhaltimen kytkemiseen, meneekö ilma sinne minne pitää? Jos palaminen näyttikin nyt toivotulta, olin jo oppinut epäilijäksi. Tämä on vain yksi kokeilu, hyvissä olosuhteissa – lastentauteja saattaa rakenteesta löytyä vaikka kuinka paljon. Liika optimismi ei nyt vie kestävästi eteenpäin. Ja eteenpäin minä viimein halusin!
Varovaisesti usko tuohon uuteen prototyyppiin alkoi vahvistua. Toki kaikki eri mitoitukset vaatisivat paljon kokeiluja. Millainen on sopiva ilmakanavan koko, vaikuttaako se palamisen tehokkuuteen? Minkä kokoinen poltin ylipäätään tulisi olla? Onko moottori vieläkään tarpeeksi lämmöltä suojassa? Silti tuo versio tuntui nyt vahvasti askeleelta eteenpäin – nyt siinä oli jopa jotain, mitä en ollut nähnyt missään aiemmin. Keksinkö siis oikeasti jotain uutta, vai yhdistelinkö vain vanhaa uudella tavalla? Onko sillä väliä, jos lopulta löydän toimivan ratkaisun juuri siihen tarkoitukseen johon olen pyrkinyt?
Kell’ unelma on, sen kätkeköön
Silmissä alkoi näkyä jo mielikuva ikiomasta tuotteesta – pystyisinkö sellaisen luomaan? Mutta samalla uuden idean arvoa piti ärsyttävällä tavalla alkaa arvottamaan rahan kautta: Olisiko tässä jotain suojaamisen tarvetta? Jos tuote oikeasti toimii, menisikö kaiken tekemäni työn hyöty jonkun muun taskuun, jos tätä voisi kuka tahansa alkaa kopioimaan? Tuotekehitys oli vielä täysin kesken, silti piti alkaa miettimään patentteja – ja sulkea suunsa siitä mitä on tekemässä. No, enpä tuolloin osannut arvioida olisiko tuossa ideassa ikinä mitään varastettavaa. Mutta kai sekin kuului tähän suureen unelmaan ja oman vision voimakkuuteen, että omassa päässä tuotteen arvo nousee huimasti realismia suuremmaksi.
Patenttihakemusta kuitenkin täytyi nyt alkaa valmistella. Ja arvatkaapa kuka sitä alkoi tehdä…minä itse tietysti. Aloin perehtyä siihen miten hakemus täytyisi laatia ja millaista olisi asianmukainen patenttiteksti. Ihan hullun hommaa. Aika pian tajusin että ne tekstit ovat sellaista pilkunviilausta että niitä muotoilemaan tarvittaisiin ihan oikea ammattilainen, jotta patentti edes voisi antaa jonkinlaista suojaa itse keksinnölle. EU-tukihakemukseen vain ei ollut kirjoitettu mitään patenttikuluista – siksi niihin ei ollut ulkopuolista rahaa käytettävissä ja touhu oli kallista.
No, oppia tuli siitäkin. Vaikka en minä enää muuta siitä muista kuin hirvittävän aivotyön. Lopulta rahaa onneksi löytyi myös ammattilaisen palkkaamiseen. Hänen kanssaan pian totesimme että patentin tuoma suoja olisi merkityksettömän kapea. Siksi patenttikin muuttui hyödyllisyysmallisuojaksi. Loppujen lopuksi aika on opettanut että Juuvin kopiointisuojana on kenties kaksi asiaa: Se on hyvin marginaalisen ryhmän ja käyttötarkoituksen laite. Lisäksi sen rakenne on yhä niin monimutkainen, että todennäköisesti sitä ei uudelleen suunnittelemallakaan pysty kovin halvalla valmistamaan.
Itse itsensä kriitikko
Kaksiosainen palotila alkoi tarjoilla minulle koko ajan vakuuttavampia testihetkiä. Puut paloivat hyvin ja moottori pysyi palotilan alla viileänä. Lisäksi rakenne alkoi poikia myös uusia oivalluksia: Kun tajusin että laitteen vakaan toiminnan perusta oli lämmön runsas säteily sivulle, tajusin pian että puutilaa voisi vielä jopa suurentaa lisäverkolla, edelleen ilman moottorin sulamista. Lämmitysteho siis kasvaisi – ja rakenne olisi helposti pakattavissa pienempään kun korokeverkko olisi irrallinen.
Vaikka uudet ideat villitsivät ja innostivat mieltä entisestään, kaikki aiemmin opittu muistutti nyt joka hetki siitä, että mikään idea ei ole valmis ennen kuin komponentti on ensin valmistettu konkreettiseksi yksittäiseksi osaksi, sitten saatu istutettua osaksi olemassa olevaa tuotetta – ja sen jälkeen oleellisin, testattu kestääkö se käyttöä.
Pessimismi oli edelleen se tärkein kehittäjän ominaisuus. Ei riittänyt ajatus että MINÄ tiedän miten laitetta käytetään niin että se toimii ja kestää. Tuotteen pitäisi toimia hyvin erilaisten ihmisten käsissä, rankoissakin olosuhteissa – ja sietää jopa väärinkäyttöä. Koko ajan piti toimivuuden rinnalla miettiä myös toimimattomuutta, heikkoja lenkkejä. Millainen tilanne syntyy, jos joku rakenne pettää vaelluksella – tuleeko polttimesta turha lisäpaino, voiko sitä korjata kenttäolosuhteissa?
Siksi tuotetta pitäisi myös testata, ihan oikeasti ja aidoissa oloissa.
