UNELMIA JA RETKEILYHOMMIA
Kukaan ei pysty sanomaan mistä jokin uusi innovaatio saa aivan ensimmäisen sysäyksensä. Pohjalla on ehkä monenlaisia pienempien ongelmien pohdiskeluja, kunnes jossain vaiheessa intuitio saa mieleen kerääntyneet oivallukset verkottumaan yhdeksi uudeksi vastustamattomaksi visioksi – joka lopulta vain täytyy toteuttaa.
Poikamaista uteliaisuutta ja seikkailuhenkeä
Ehkä jo joskus 80-luvulla luin Erä-lehdestä Sierra-retkikeittimestä, jossa poltetaan puutikkuja sähköisen puhaltimen tehostamana. Se idea jäi johonkin mielen sopukoihin – onpas mielenkiintoinen vekotin.
Asustelin ja elelin vuosituhannen taitteessa aika paljon siskoni luona Sallassa – siellä Tuntsakaupan peräkammarissa. Sisko oli muuttanut Sallaan muutamia vuosia sitten ompelemaan Tuntsa-paitoja ja -housuja. Ja siinä sivussa myös kotia. Minä sain elää yhtä unelmaani todeksi: Ajoin Sallaan usein muutamaksi viikoksi kerrallaan. Muistaakseni tein kyllä jotain töitäkin siellä, joskus – mutta lähinnä mieleeni jäivät pitkät lumikenkäretket kirkonkylän lähijängillä ja vaaroilla. Välillä ajettiin viikonlopuksi Tuntsalle, missä jätin jälkiäni Tuntsan tuntureille. Tuntsan Pubi oli usein tukikohtana, siitä kävelin lumikengillä joka suuntaan: Jyrhämävaara, Suoltioiva, Joutsitunturi, Kullavaara, Sorsatunturi, Kaunisoiva, Jäkälätunturit, Takkaselkä…
Ensimmäinen kotavaellus
Sitten 1997 pääsin mukaan kotavaellukselle Heimon ja Annen kanssa. Raja-Joosepista suunnattiin etelää kohti. Ajankohta ei osunut ihan paras mahdollinen – vesisade alkoi jo ensimmäisenä päivänä, eikä säiden haltija tainnut antaa meille yhtään sateetonta päivää koko reissulla. Ensimmäinen yö oltiin kämpässä Kiertämäjärvellä, siitä suunnattiin metsiä myöten kohti etelässä kohoavia tuntureita. Metsäisen vaelluspäivän lopulla aloimme nousta puronvartta kohti Hirvaspään ja Kuikkapään satulaa. Pystytimme kodan puurajan alapuolelle – ennen leirin pystytystä silmäilimme löytyykö juurakkoja, tai keräilimme oksia polttopuuksi. Pitihän se ihme nyt päästä kokemaan että vaelluksella saa nauttia lämpimästä majoitteesta!
Enpä muista miten hyvin kynsitulet paloivat. Luultavasti tervakset paloivat kuten aina, kirkkaalla liekillä kuin ruuti, yhtä aikaa savuttaen kodan huipun mustaksi. Siellä tunturien kainalossa vietin ensimmäisen kotayöni. Ja myöhäisempää elämääni ohjaava kokemus ja tunnejälki oli nyt poltettu mieleeni.
Siitä seurasi lukuisia viikon vaelluksia kodan kanssa. Oma kota piti tietenkin saada, ja vakiovaelluskaverin kanssa alettiin treenata millaista lisämukavuutta kota toisi reissuihin. Välillä vaelluspäivien iltoina tulisteltiin, välillä savustettiin. Riippui kelistä ja saatavilla olevista puista. Yleensä kun oli kylmää ja märkää, ei tulentekokaan onnistunut. Siis juuri silloin kun sitä lämpöä olisi tarvittu…
Kohtalokas Karhunkierros
2008 kuljimme kolmen hengen porukalla Karhunkierrosta Ristijärveltä etelään. Jälleen oli kota matkassa. Ja jälleen oli myös matalapaine seuranamme. Ei tietenkään vaellusporukassa – mutta säätilassa tuntui vallitsevan se kuuluisa universaali matala, sillä vettä tuli nyt todellakin joka päivä. Jopa liiterien puut alkoivat olla kosteita jatkuvan sateen vuoksi. Mukana oli yksi ensikertalainen, joten minä tein parhaani että olisimme saaneet tulet edes jonain iltana kotaan. Sehän oli kuitenkin jo silloin kotaretkeilyn kohokohta: Tuijottaa sitä omaa pientä nuotiota oman ”kodin” suojassa, unta odotellessa.
Mutta ei…joka ilta taisin savustaa matkakumppanini taivasalle – ei pienessä kodassa jää tilaa ihmiselle edes lattianrajassa jos nuotion henget sen täyttävät.
Muistivihkoon pitkä viiva
Vuosien mittaan oli minulla tullut tavaksi kirjoittaa jokaisen reissun jälkeen ylös ajatuksia siitä miten varustelistaa voisi parantaa: Mitä kannoimme turhaan, mitä oleellista unohtui. Nyt sinne kirjoitettiin ja alleviivattiin: Kehitä savuton nuotio!
Varmasti tuo ajatus oli pyörinyt mielessä jo monta kertaa aiemminkin – aina kun tuijotin kodan keskellä kituliaasti palavia tikkuja, joita piti jatkuvasti hoivata että ne pysyisivät riittävän nipussa ja palaisivat iloisella liekillä. Samalla siinä tein myös valmistelevaa tutkimusta siitä miten puu palaa, mitä tarvittiin pitämään lämpöä yllä kynsitulissa.
Huomasin että savustusten yhteydessä ajatukset usein palasivat sinne vuosien takaiseen Erä-lehden numeroon ja Sierra-stoveen. Pieni peltipurkki, jonka alla pöhisi sähköpuhallin. Lehden kuvassa purkista nousi hurja liekkipyörre, jolla testaajat kehuivat veden hyvin kiehuvan. Sallassa jonain talvena vieraillessa olin puhunut tuosta ihmevärkistä. Mietin olisiko siitä mihinkään kotakäytössä. Heimo oli säästänyt vanhat Erä-lehtien vuosikerrat varastoonsa. Yhtenä talvipäivänä sitten lähdin kylmään varastoon pakkasen keskelle aarrejahtiin, etsimään vahvistusta muistikuvalleni. Lehti löytyi, ja tavasin jutun uudestaan uteliaana.
Tuon Karhunkierroksen kurjistelun jälkeen Sierra-stove sai alkaa innoittajaksi omille kokeiluille. Tilasin kyseisen polttimen myös itselleni valtameren takaa, ihan vain uteliaisuuttani. Vaikka näinkin ettei se sellaisenaan vastaisi omaan visiooni. Savuvaelluksen jälkeen alkoi ensimmäisen oman prototyypin vääntäminen.
Järki narikkaan – katse kohti räntäsadetta
Unelma on minusta sitä kun kuvitellaan jotain mukavaa, mieltä kiehtovaa. Visio on ehkä sitä kun unelmoinnin rinnalle herää toivo siitä että mielikuva tai unelma olisikin ehkä mahdollista saavuttaa. Minä kuvittelin mielessäni kotaleirin jossain syrjäisessä jokivarressa. Vaikka ulkona sataa räntää ja lämpöä on vain pari astetta, on kodassa sisällä savutonta ja lämmintä. Tuo mielikuva vetosi minuun vahvasti, ja tuollaista erämaaleiriä kohti halusin nyt lähteä tarpomaan. Matka sinne alkoi metallin työstämisen opettelun kautta.
Jo ensimmäinen karkea prototyyppi paloi niin hyvin ettei ideaa malttanut jättää ajatusten kirjahyllyyn lojumaan. Kuten moni tee-se-itse-henkinen näpräilijä tietää: Jokaisesta kokeiluversiosta syntyy aina se seuraava, paljon parempi idea – joka totta kai pitää päästä vielä kokeilemaan. Kaikki prototyypit opettivat jotakin. Jälkeenpäin katsoen tein tietysti paljon tyhmiä virheitä ja tarpeettomia kokeiluja. Ajatus jumittui helposti saman ongelman ympärille. Mutta päähän pesiytynyt visio ei päästänyt otteestaan. Työtunteja ei laskettu kun liekkien lumo vei mukanaan.
Tunnustan että HYVIN pohjalta tuon tuotekehitysopiskeluni aloitin. Nykyisellä kokemuksella, ja nykymaailman tietomäärän keskellä moni virhe kyllä jo hävettää. Jopa alumiinin sulamispiste tuli tutkittua ihan itse – vaikka olisihan sen voinut siinä vaiheessa jo katsoa netistä ja valita materiaalit fiksummin. Mutta intoa olikin tällä visionäärillä enemmän kuin järkeä. Kaipa se järki olisikin tuossa kehittämisen vaiheessa ollut enemmän jarruna – järkeä käyttäen olisi saattanut jäädä koko Juuvi syntymättä.
Luovuuden perusopinnot
Protojen teko oli hapuilua – mutta muuten ei kai oppi mene perille. Ensimmäisissä polttimissa oli puhaltimena tietokoneen tuuletin. Aika isokokoinen vielä, mikä teki umpipurkista lähinnä liekinheittimen, koska puhaltimessa ei tässä vaiheessa ollut nopeussäätöä. Lupaavaa heti alussa oli se että lämpöä polttimesta ainakin tuntui syntyvän. Vähemmän lupaavaa oli, että kuumuutta huokui palopesästä niin paljon että muoviset tietokonepuhaltimet alkoivat sulaa.
Lämmön hallinta alkoikin koitua harmillisen isoksi ongelmaksi jokaisessa protossa. Vaikka puhaltimen vei putken varassa kauas palopesästä, lämpö ui vastavirtaan. Yritin pitää rakenteen yksinkertaisena, mutta pakko oli alkaa suunnitella jonkinlaista välipohjaa palopesän ja puhaltimen välille. Harmitti kun homma lähestyi liiaksi esikuvaansa Sierra-stovea – siinä kun palopesä on jopa kolmivaippainen. Mieli tuskastui moneen kertaan: Eikö tätä muka pysty tekemään yksinkertaisemmin?
Alitajunta on oikein käytettynä tehokas työväline. Kun sille antaa jonkin motivoivan tehtävän, se alkaa ratkoa ongelmaa. Mitä inspiroivampi visio, sitä ahkerammin pää toimii. Ja jopa ankarammin – lopulta aivan koko ajan ja kaikkialla. Oivallukset etsivät ulospääsyä tässä pään sisäisessä pakopelissä. Maatessani umpisuolen poiston jälkeen sairaalan sängyssä toipumassa pyysin hoitajilta kynää ja paperia. Minun piti ihan heti saada piirtää muistiin pari ideaa jotka juuri nyt tulivat mieleeni. Niissäkin hetkissä, joissa pohdiskelu ei ole tietoista, se on alitajuista. Jossain vaiheessa idea ottaa taas yhden askeleen eteenpäin – jos hyvin käy.
Luovuuden hyödyntäminen on kuitenkin myös vaikea laji. Siinä on ehkä useammin kyse periksiantamisesta kuin jääräpäisestä puskemisesta. Intuitiolle pitää antaa riittävästi tyhjää tilaa, jotta se voi etsiä aidosti uusia ratkaisuja. Siksi vahvan vision synnyttämä into puskea eteenpäin kohti tavoitetta voi myös harhaannuttaa. Mielessä saattaa pyöriä liian valmiina jokin tietty rakenne, mikä onkin lopulta esteenä puhtaasti uuden idean kehittymiselle. Minun harha oli tuo umpinainen purkki, jossa tuli paloi. Ja se rakennehan oli pesiytynyt mieleeni kaikista maailmalla nähdyistä risukeittimistä. Sillä ne kaikki oli suunniteltu keittimiksi. Niillä haluttiin lämmittää tehokkaasti kattilan pohjaa – ei sitä vieressä istuvaa keittelijää. Tätä minä en tuolloin vielä tajunnut. En nähnyt selvänä edes sitä ongelmaa, johon itse yritin keksiä ratkaisua.
